Siitä on tasan kolme kuukautta kun poika syntyi. Mutta millainen poika? Tummat hiukset, pitkät silmäripset, hymykuopat. Nappisilmäinen hurmuri ja tätien sydäntenmurskaaja. Perustyytyväinen luonteeltaan kunhan huolto pelaa. Täydellinen.

Vaan miten tähän hetkeen on tultu sitten viime kirjoitusten. Synnytys meni kaikkinensa hyvin, vaikka koko pakettina suhteellisen pitkä olikin. Ensimmäiset käynnistyksen merkit kun alkoivat jo heti laskettuna päivämääränä mutta itse sisältö syntyi vasta kolmantena päivä siitä. Virallisesti synnytys kesti 18 tuntia. Pitkä aika muttei se siltä tuntunut kuin vasta jälkeenpäin, sen verran mukaansa tempaava tapahtuma ettei siinä päde normaali ajankulun tunne. Pari vuorokautta kestäneen eipäs-juupas-leikin jälkeen tapahtumaa vauhditettiin kalvojen puhkaisulla ja oksitosiinitipalla, josta olen erittäin tyytyväinentuohon lääkärin päätökseen. Aloin olla valmis siinä vaiheessa jo kotisektioon kunhan jostain jotenkin kautta lapsi tulisi ulos. Ilolla kaasuteltiin suunnilleen puoleen väliin jonka jälkeen kivut oli jo sitä luokkaa, että haukoin maskista kaasua kuin kala kuivalla maalla. Epiduraali, tuo taivaan yksi monista lahjoista, pelasti onneksi tilanteen pariinkin otteeseen ja sen vaikutuksen alaisena jopa torkahtelin hetkittäin odotellessa tilanteen kehittymistä. Jossain vaiheessa kätilö väläytteli jopa sektion mahdollisuutta kun poikanen ei ottanut oikein asiakseen asettua kunnolla kanavaan mutta kunhan pelottelivat molemmat. Yhdessä humpsauksessa kaikki oli kohdillaan, kohdunsuu auki, epiduraalin vaikutus loppumaisillaan ja ponnistusvaihe alussa. Siinä vaiheessa iski luu kurkkuun kun kätilö sanoi ettei kivunlievitystä enää heru. ”Ethän sä muuten tiedä mitä pitää tehdä” oli vastaus kun yritin tingata edes jotain apuja tuleviin tuskiin. Jälkeenpäin täytyy kyllä todeta, että ihan hyvä ettei koko vartalopuudutus ollut päällä. Sain kokea synnytyksen loppuhuipentuman ja ymmärrän nyt miksi naisten synnytyskertomuksia verrataan miesten armeijajuttuihin. Se täytyy vaan kokea jotta siitä keskustelusta jotain tajuaa. Itse ponnistusvaihe kesti parikymmentä minuuttia ja vaikka kivut oli kovat niin helpotus lopulta sitäkin suurempi. Helpotus kaikesta, vuosista, odotuksesta, fyysisestä tuskasta purkautui itkuna kun poika lopulta tulla muljahti maailmaan. Syntymän lisäksi pidän ihmeenä sitä, että vain pari tikkiä tarvittiin pieneen repeämään. Mitään ei tarvinnut leikata, millään vekottimilla ei tarvinnut raastaa poikaa ulos. Omin avuin kävelin synnytyssaliin ja omin avuin horjuin sieltä ulos. Seuraava vuorokausi menikin sitten täysin sumussa. Vaikka en koskaan olekaan ryypännyt viikkoa putkeen oli olo kuin olisin. Pahimman luokan kankkunen, joka paikkaa särki, armoton univelka, vapinaa, tärinää, horkkaa... Onneksi oli mies, perhehuone ja ihana henkilökunta apuna.

Se mihin nämä kolme kuukautta ovat menneet ei ole aavistustakaan. Lapsen myötä olen alkanut ymmärtämään monia asioita. Miksi äidit ei muista vauvavaiheesta vuosien jälkeen juuri mitään. Miksi kysyttäessä äideiltä kuulumisia he kertovat vauvan nukkumisesta, syömisestä, kakkaamisesta. Rankkuus on päässyt yllättämään ja se ettei lapsettomuus tehnyt minusta yli-ihmistä. Kuvittelin ettei mitkään maalliset asiat enää paina kunhan sen lapsen saisin vaan yllä ne painaa. Olen edelleen aivan tavallinen ihminen jonka pitää syödä, juoda ja nukkua pysyäkseen hengissä. Kaikki ne kuvitelmat etten koskaan voisi laskea vauvaa pois sylistä, hetkeksikään olla pois hänen luotaan, ikinä hermostuisi itkuun tai yöllä valvomiseen ovat karisseet arjen myötä. Olen täysin valmis heittämään aamuyöstä kolmen aikaan huutavan lapsen pihalle, paiskaamaan oven kiinni ja muuttamaan itse indokiinaan. Pienemmässä mittakaavassa riittää kun lykkään kitisevän pojanmiehelle, joka tulee töistä kotiin ja samalla oven avauksella livahdan itse ulos.

Harhakuvitelmat äitiydestä on nekin realisoituneet. Kuvittelinkin senkin olevan jotain suurta ja ihmeellistä, suorastaan yliluonnollista. Äidit, nuo vanhat, vakaat ja viisaat olennot. Hmmm... Vai ihan tavallisia ihmisiä hekin. Eri ikäisiä, kukin omanlaisiaan. Olen äiti mutta ennemmin koen, että olen yhä se vanha minä ja sillä minällä on nyt vain lapsi. Suhde omiin vanhempiini on myös saanut pisteensä ii:n päälle. Kaikki mistä aikanaan jäin itse paitsi on anteeksi annettu. Vanhemmuus on vaikea laji.

Lapsi alkaa nyt myös tuntua jo omalta, tutummalta. Ensimmäiset viikot tunsin hoitavani poikaa melkein robotin lailla, ihmetellen mistä se on tullut, miksi se on meillä, jääkö se meille vai hakeeko joku sen kohta pois... Ja ennen kaikkea kuka hän on? Väsymys, hormonit, suunnaton elämänmuutos saa pään sekaisin. Ei se äidin rakkaus sormia napsauttamalla syntynyt. Prosessi tuntuu olevan hidas mutta päivä päivältä vahvistuva. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin se on totta; pojan vastatessa hymyyn, naureskellessa niin, että ikenet loistaa kun minä tööttäilen häntä nenästä unohtuvat hetkeksi omat kivut ja väsymykset. Se on päivän paras palkinto josta amentaa voimaa.

Päivät soljuvat nykyään suhteellisen tasaiseen tahtiin, mitä nyt erinäisiä huoliakin on mahtunut ensimmäisiin kuukausiin. Huolten painaessakin, odottaessa kahdeksan tuntia sairaalan lastenpäivystyksen poliklinikalla lääkäriä, kaiken tympeyden ja huolen alla tunnen kiitollisuutta siitä, että saan olla siellä. Kaikki ne muumitaulut seinillä, nalle puh-tarrat ikkunoissa, piirretyt televisiossa huokuvat lasta. Lasta, joka meilläkin viimein on. Huolten keskellä teimme raskaan päätöksen ja luovuimme sydämeni valitusta, rakkaasta esikoistyttärestä, niistä karvaisista tepsuttavista tassuista jotka keväällä muutivat meille.Sanattoman surun ja kaipauksen keskellä järki hokee, että päätös oli oikea mutta tuntuu kuin olisin antanut pois lapsen ja palan sydämestä. Lapseksi me hänet otimme kun luulimme ettemme omaa saisi. Aika ja voimat eivät vain enää riittäneet kaikkien perheenjäsenten hoitamiseen niin hyvin kuin halusimme ja jokaisen vaatimalla ja ansaitsemalla tavalla. Uusi perhe pystyy varmasti tarjoamaan hänelle kaiken ja enemmänkin ja sitä minä juuri suren. Kaikkea sitä elämää, jota kuvittelin, jota mielessä suunnittelin, jota ei sitten koskaan tullutkaan.

Lapsi siis tuli ja muutti paljon, paransi paljon muttei kaikkea. Muutti omat ajatukset, parisuhteen, elämän niin hyvässä kuin pahassakin. Paransi vanhoja haavoja muttei auttanut unohtamaan. Kaikki mennyt on vain käden etäisyyden päässä vain ajatuksen etäisyydellä mielessä. Arki pitää kiinni nykyisyydessä, tässä hetkessä mutta välillä tulee hiljainen hetki. Silloin mieleen palaa kaikki menneet vuodet, koettelemukset, tähdenlennot kyynelten kera. Mietin yhä elämän epäreiluutta. Heitä jotka saa, heitä jotka jää ilman. Teitä siellä ruudun toisella puolella, en minä ole unohtanut. Vaikka lapsettomuus on jäänyt taakse muistot säilyvät. Ja vastaus kysymykseen oliko se sen kaiken arvoista vastaan: oli, jos pitäisi kokisin kaiken uudestaan. Uudestaan sille tielle ei kuitenkaan tarvitse koskaan palata. Lapsettomuus on hävinnyt ja edessä on uudet tiet,uudet kuviot, uudet vaikeudet ja uudet ilon aiheet.

Sinulle lukijani, myötäeläjäni, tukijani, matkakumppanini sanon sydämeni pohjasta yhden sanan. Kiitos. Ilman sinua en varmastikaan olisi tässä, uuden elämän kynnyksellä. Tämä tarina sai viimein sen kauneimman lopun ja heille kenen tarina vielä jatkuu haluaisin sanoa jotain suurta ja viisasta joka auttaisi jatkamaan matkaa mutta sanoja on niin kovin vähän. Kaikesta huolimatta ihmeitä tapahtuu eikä niihin tarvitse edes uskoa.

Ihmeitä nimeltä me.

Tarkoitus oli ottaa sellainen ah, niin täydellinen kuva käsistä käsien päällä. Elegantti taidekuva, tiedättehän. Vaan miten muutaman kuukauden ikäisen naperon kämmenen saisi pysymään auki... No, ei se elämäkään aina niin hienostunuttta ole joten... Nyrkit pystyyn. Pojat on poikia ;)

Syntynyt

17.9.2011

klo 22.24

Rakas poikamme

Sintti

Sylimme esikoinen

3780g ja 51 cm

Sanattomina kiitollisuudesta ihmeensä äärellä,

vanhemmat

Taivas levittäytyi maahan
tuuli tuoksui valoa
kun sinä tulit!
Ilo säihkyi sävelinä
kipunoi kaipauksena,
yö humahti näkymättömiin
eikä mikään ollut enää niin kuin ennen -
sinä tulit!

-Pia Perkiö-

Eilen illalla saattoi irrota limatulppa, ainakin reilu satsi tulla lurahti yhtäkkiseltään. Ei se nyt tulppaa muistuttanut mutta sinnepäin... Saunomisen jälkeen poitsu aloitti iltajumpan jo klo 18 jatkaen sitä ilta kymmeneen asti. Neuvolassa oli ollut juuri puhe liikkeistä ja yliliikkuvuudesta, terveydenhoitajan mukaan 3-4h yhtäjaksoisesta liikkumisesta voi olla jo huolissaan siispä soitto synnärille. Kätilö ei ollut taas kuullutkaan yliliikkuvuudesta ja oli vahvasti sitä mieltä, että aina parempi kun liikkuu ja kaveri taitaa nyt tosissaan ottaa ilon irti yksiöstään ja etsii sitä oikeaa reittiä ennen ulkomaailmaan tuloa. Sen jälkeen tilanne rauhottuikin ja puolilta öin vitsailtiin miehen kanssa, että tänään hänen pitäisi sitten syntyä. Alas tulla jo! Hehheh... Itsellä on usko loppunut jo ajat sitten, että poika ikinä suostuu syntymään niinpä todellinen yllätys oli kun ensimmäiset supistukset alkoivat klo 2.42 pienen veri tipan kera jatkuen aluksi epäsäännöllisinä sen jälkeen parin tunnin ajan säännöllisenä ja sitten taas epäsäännöllisenä... Eipäs-juupas-eipäs leikkinä juuri kuten arvelinkin tämän menevän. Synnäriltä neuvottiin odottelemaan rauhassa joten kotosalla edelleen. Nyt supistuksia tulee enää ehkä kerran tunnissa, alaselkää särkee ja koko ajan sellainen olo kuin alkaisi menkat. Hormonit jyllää kun vuoroin on hiki ja vuoroin kylmä, vuoroin kauhea nälkä ja vuoroin paha olo. Kaiken lisäksi eilen iski vielä räkätauti pisteeksi i:n päälle. No, tauti tuntuu sentään helpottavan tai sitten siihen ei kiinnitä niin paljon huomiota kun alapää kipuilee senkin edestä.

Onneksi poika kuitenkin ilmoittelee itsestään liikkeiden muodossa. Aamulla oli järkyttävä paniikki kun en tuntenut liikkeitä pariin tuntiin, olin ihan varma, että vauvalta lähti henki jonkin kipeän supparin yhteydessä. Juoksin miehen korvalle maha pystyssä kuunteluttamaan sydänääniä vähän väliä... Ilmeisesti niin ei kai kuitenkaan voi käydä, eihän.

Yhtään en tiedä mitä tulevat tunnit tuo tullessaan. Kauanko tällaista eipäs-juupas leikkiä voi kestää? Tunteja, päiviä? Ei kai sentään viikkoa? Mahtaako paikat olla jo auki, mahtaako poika syntyä vielä tämän vurokauden puolella, mitä ensi yö tuo tullessaan... Pitäisi yrittää nukkua kun viime yön unet jäin kolmeen tuntiin mutta väsymyksestä huolimatta uni ei tule. Haahuilen yöpaidassa ympäri taloa ja olen muissa maailmoissa. Odottaen...

Rv 40

(Ihan käsittämätöntä, että raskausviikkoja on nyt kasassa noin paljon!)

Muuten ei vatsavaltakuntaan mitään uutta ja merkittävää...

Rv 39+3

Lupaava alku tyssäsi siihen illan edetessä. Alkuyön nukuin huonosti, torkahtelua ja tunnin välein vessaan. Siinä vaiheessa elättelin vielä toivoa mutta loppuyöstä nukuin taas kuin tukki 5h putkeen ja nyt: ei mitään. Hassuinta eilisillassa oli kun oikeasti luulin hetken koittavan niin meni pupu pöksyyn. Ajattelin vain ettei kai vielä, ei nyt, en ole valmis! Niin helppoa sanoa olevansa valmis kuin olla sitä. Eilinen oli kuitenkin jo toinen ilta peräkkäin kun tuntemukset oli sitä luokkaa, että jotain tuolla tapahtuu mutta kuten todettu, tässä saattaa mennä vielä tovi jos toinenkin itse äksöniin.

Neuvolassa sanoivat, että synnytys saattaa käynnistyä, sitten pysähtyä, sitten taas jatkua, sitten... Eipäs-juupas-leikkiä siis vielä tässäkin vaiheessa. Kuulostaisi juuri minunlaiselta synnytystavalta, päättämättömyydeltä. Siltä kun ei tiedä ollako vaiko ei ja jos niin miten ja milloin vai onko tämä nyt sitten kuitenkaan ja jos oli niin mitä.

Iltapäivällä uudestaan vyöhyketerapiaan ja jännityksellä odotan toistaako tämäkin ilta itseeään ja millä oirekokoonpanolla tällä kertaa.

Pitäkää peukut ojossa ;)

Rv 39+2

Jotain tapahtuu. Kun vain tietäisi mitä.

Rv 39+1

Vinkki Clearbluelle: Ovulaatio- ja raskaustestien lisäksi on markkinoille saatava synnytystesti. Puikko pissaan, hetki vain ja pim! Testi kertoo luotettavasti kuinka monta vuorokautta on aikaa synnytykseen...

 Ei se huominen tuonut silloin mitään uutta mutta jospa taas huominen....  

Eilen neuvolassa sitä samaa paitsi, että nyt poika on painanut päänsä tukevasti lähtötelineeseen eli kiinnittynyt. Sekään ei valitettavasti vielä kerro koko totuutta tulevista päivistä ja niiden käänteistä. Muita sekalaisia oireita on edelleen vaihtelevasti, puukon iskuilta tuntuvat viillot alakerrassa kuulemma enteilevät hyvää. Kohdunkaula lyhenee ja alkaa pehmetä. Sääli vain, että nekin loppuivat viikonloppuna kuin seinään mutta alkoivat tänään uudestaan. Jes! Nivusissa sen sijaan tuntuu päivä päivältä enemmän. Voin vaikka vannoa, että tunnen aivan selvästi miten pienet hartiat painavat molemmilla puolilla ja aiheuttaa koomisen kävelytyylini. Koko ajan on myös lirahtamaisillaan lahkeeseen ja nyt ymmärrän ettei ne viimeisillään vaappuvat pallomahat siellä marketin makkarahyllyjen välissä yritä hakea tuskaisella ilmeellään marttyyrimaista sympatiaa vaan oikeasti kulkevat pissat housussa. Eikä ne harjoitussupistukset ole oleellisia, kaikkea voi tapahtua ilman niitäkin. Armoton väsymys painaa edelleen kuten se on tehnyt koko raskausajan ja nyt viime päivinä on ollut myös armoton nälkä. Ollaanko tässä palaamassa alkuraskauden oireisiin? Ympyrä ikäänkuin sulkeutuu ennen loppua. No mene ja tiedä, ainakin ruoka menee paremmin alas kun poika on laskeutunut mahalaukun tieltä.

Vauhtia tuleviin tapahtumiin hain eilen myös vyöhyketerapiasta, saas nähdä oliko yhdestä kerrasta apua. Mukavan rentouttavaa joka tapauksessa oli ja viikonloppuna uudestaan jos vielä yhdessä paketissa ollaan, kuten pahoin pelkään. Kovin epäileväinen olin koko käsittelyn suhteen mutta hurjinta oli kun kätilö paineli vasemman kantapään sivua, joka aktivoi kohtua niin jo rupesi harjoitussupistelemaan ja poika kääntyilemään. Mieletöntä kolmannen asteen yhteyttä!

Vaikka maha ja mieli ovatkin pinkeenä odotuksesta tai lähinnä sen päättymisestä, on tässä lopussa puolensakin. Niin mielettömältä tuntuu kokea vauvan liikkuvan kun liikkeet eivät ole enää epämääräisiä muksautuksia ja tutinoita. Aivan selvästi voin tuntea kämmentäni vasten jalan liikkuvan ihon läpi, pehmeästi ja sulavasti kuin laakeroidun kuulan. Tunnen miten päin poika on, missä on selkä, missä on peppu. Tunnen pientä näpelöintiä ja kutittelua vatsan alaosassa, pienet kädet ne siellä touhuavat. Uskon nyt viimeinkin, että ihminen sieltä on tulossa. Vatsa on saanut viime päivinä myös valtaisat mittasuhteet. Tuntuu, että se paisuu paisumistaan suorastaan silmissä. Painoa oli tullut itselle lisää neljässä päivässä 1,5kg mutta minähän en ole lihonut. Opusten mukaan loppuvaiheessa vauva kerää itseenä pulleutta joten osa noista kiloista menee pojan piikkiin :) Kunhan herra keräisi rasvavarastoa maltillisesti, edelleen ajattelen lääkärin painoarvion pitävän paikkansa ja toivon sieltä olevan tulossa reilut kolme kiloa kultaa. Samoin tässä loppuvaiheessa todella kokee olevansa raskaana ja oikeasti kantavansa sisällään lasta. Muutamien ystävien jälkikasvu on pyrähtänyt maailmaan siinä rv 30 tietämissä ja he valittelevat miten se loppuaika jäi saavuttamatta ja jotain arvokasta kokematta. Ensin ajattelin, että hullut. Kuka nyt tällaista lastia haluaisi kantaa tappiin asti mutta nyt tuntuu siltä, että todellakin tässä lopussa piilee kuitenkin sitä jotakin.

Rv 38+6

Vaikka sitä joten kuten selviytyykin arjen normaaleista kuvioista olisi silti mukava mm. istua, maata, kävellä, syödä normaalisti. Kenties jopa juosta koiran kanssa lenkillä? Huima haave. Ihan perusjuttua siis ja pisteenä i:n päälle olisi myös mukava pukeutua omiin normaaleihin vaatteisiin eikä näihin iänikuisiin miehen vanhoihin pyjaman housuihin. Puhumattakaan alusvaatteista. Uusia ”säkkejä” en enää osta vaikka x:t alushousuista alkavatkin jo loppua. Kovin pinnallisia haaveita ja sitä myöten ristiriitaisia tunteita herättäviä. Muistan kirkkaana sen ajan ja ajatukset kun olin valmis antamaan vaikka oikean käteni elävästä lapsesta ja osa minusta ajattelee yhä niin. Enkö todellakaan jaksa muka enää odottaa hetken vertaa, laitttaa omat tunteet hetkeksi sivuun ja ajatella vauvan parasta. Antaa aikaa itselle ja lapselle. Kaikkien näiden vuosien jälkeen sitä kuvittelisi ettei muutama viikko enää paljon paketissa paina mutta painaa se, ihan kirjaimellisesti. Ehkäpä ne vuodet tekeekin sen, kun niin kauan on jo odottanut ei malttaisi odottaa enää yhtään.
 

Kului sitä aikaa sitten päivä, viikko tai maksimissaan vielä kuukausi niin ensi kuussa hän on täällä. Tavalla tai toisella kuitenkin. Yritän tsempata itseäni ajattelemalla, että jos sitä aikaa on edessä vielä useita viiikkoja niin saanpahan olla raskaana koko rahan edestä. Vaan kunpa ei poika tässä(kään) asiassa tulisi äitiinsä, yliaikaisena käynnistetty vempula, joka vielä synnytyspöydällä vaihtoi asentoa päästä perätilaan aina kun kätilön silmä vältti. Astetta hankalampi tapaus jo silloin, ilmeisesti geeneihin ohjelmoitu ”miks aina on vähän vaikeeta”. ;)
 

Rv 37+6

Ensi viikolla, toivottavasti, jo kiinnittynyt.

:)

Rv 36+6

Luulin sen tapahtuvan joskus myöhemmin. Ehkä sitten kun lapsemme kenties olisi pari vuotias, en todellakaan kuvitellut sen alkavan jo ennen lapsen syntymää. ”Mutta jos teette toisen heti perään niin ei niitä vaatteita heti kannata kierrätykseen laittaa”. ”Kannattaa satsata kunnon vaunuihin, että kestää sitten toisenkin käytössä”. Teette? Heti? Toisen???

Kaiken kruununa se, että nämä lauseet on tulleet ihmisiltä jotka tietävät pitkän ja piinallisen tiemme tähän hetkeen. En odota enää, että koko maailman ymmärtää miltä lapsettomuus tuntuu. Miltä keskenmenot tuntuvat. Miltä minusta on koko se helvetti tuntunut. Mutta sitä odotan, että he jotka tietävät edes yrittäisivät. Miettisivät edes hetken ennen kun avaavat sanaisen arkkunsa. Ilmeisesti sekin on liikaa vaadittu.

Rv 36+4