"Se oli vain liekki mustimmassa yössä
Kosketus hengityksen kaltainen
Niin kuin uni jonka on joskus tultava loppuun
Valkoinen hiutale joka sulaa pois

Kuinka virtaavaa voisi aikaa jarruttaa
Nyt kun tunti viimeinen kelloon kääntyy
Meidän liekkimme jolle hengen annoimme
Jota kauan vaalittiin nyt kuolee hiljaa

Sinua katson kauemmin kuin koskaan
Syvemmälle kuin koskaan aiemmin
Kävelet kanssani tumman virran rantaan
Annamme kuljettaa sen meidät pois

Kuinka virtaavaa voisi aikaa jarruttaa
Nyt kun tunti viimeinen kelloon kääntyy
Meidän liekkimme jolle hengen annoimme
Jota kauan vaalittiin nyt kuolee hiljaa

Meidän liekkimme jolle hengen annoimme
Jota kauan vaalittiin nyt kuolee hiljaa."
 

 

 

 

Kiitos myötätunnosta. Olo on hyvin epätodellinen, yhtä epätodellinen kun positiivisen raskaustestin jälkeen; voiko tämä olla totta? Kotiin päästyä tuijotin lamaantuneena tv:tä, hetkeksi nukahdin ja herättyäni kuvittelin ettei mitään raskautta ja keskenmenoa ole ollutkaan. Välillä kaikki on ihan hyvin. Katson ikkunasta auringon paistaessa pihaan ja huomaan krookusten alkaneen kukkia. Luen sarjakuvan lehdestä ja nauran. Mies lähtee kauppaa ja kysyy mitä ruokaa ostaa. Kirjoitan hänelle listan. Aivan kuin kaikki olisi normaalia, tavallista. Aivan kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunut. Sitten havahdun ja muistan kaiken. Tapahtuneen, tapahtumattoman. On niin paha olla, että oksettaa...

 
Soitin jo sairaalaan, eihän lähete ollut vielä saapunut perille. Lupasivat ottaa yhteyttä kunhan lääkäri on lähetteen käsitellyt. Soitan sinne huomenna uudestaan jos mitään ei kuulu. Haluan näistä raskausoireista eroon. Mahdollisimman pian. Toivon pääseväni kaavintaan. Se olisi nopeampi ja kivuttomampi tapa (jos kaikki menisi hyvin...). Klinikan lääkäri sanoi, että voin jäädä myös odottamaan vuodon alkua. Sitä en aio tehdä. En halua roikkua tässä hirressä yhtään sen kauempaa kuin on pakko.
 

 

Ja koska tämä on jo järjestyksessään kolmas km, lääkäri kirjoitti lähetteeseen suosittelevansa HAB- tutkimuksia. Ystävämme google ei kyseistä termiä tunnista, kyse kuitenkin siis toistuvien keskenmenojen syiden tutkimisesta. Toivon todella, että pääsisimme testeihin lähinnä mielenrauhan takia ja siksi, että joka paikassa on hoettu, että vasta sen kolmannen jälkeen aletaan tutkimaan.... No, nyt on hattutemppu tehty. Minä en usko, että vetäisimme pakasta senkin kortin, jossa meissä on jokin geneettinen syy keskenmenoille. Mies ei ole siitä niinkään varma. Minun ajatukseni on jo pidemmällä. Uskon nimittäin ettei tämä ollut viimeinen raskautuminen mutta se miten kestän neljännen plussan kauhistuttaa jo nyt. Eihän näihin raskauksiin voi enää suhtautua mitenkään normaalisti kolmen km:n jälkeen. Olin jo nyt kauhusta jäykkänä, saati sitten tämän kokemuksen jälkeen. Klinikan lääkäri yritti kai lohduttaa kysymällä olenko kuullut näistä julkkiksista, joilla on ollut useita keskenmenoja ja silti saaneet lapsen. Juu, olen kuullut eikä paljon lohduta. Surettaa vain, heidän kohtalonsa ja omani. Tuntuu, että minulta on viety näiden menetysten myötä raskauden ilo.

 

Tällä hetkellä tuntuu myös, että tämä oli kolmesta keskenmenoista vähiten vaikein. Helppoja nämä eivät ole koskaan. Osasin tätä odottaa, jollain tavalla pystyin tähän valmistautumaan. Mikä teki tästä ei niin vaikeaa, on se etten mitään elävää ehtinyt koskaan nähdä. Toisaalta surettaa aivan valtavasti etten päässyt kuulemaan maailman kauneinta ääntä, oman lapsen sydämenlyöntejä. Toisaalta se oli helpotus. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän ehtii tuntea, sitä vaikeampi on luopua, sitä suurempi on surun tuska. Nyt toivoa ei annettu, ei ollut ultrissa juoksemista. Peli vihellettiin kerrasta poikki. Kovin tarkkaan en myöskään pienen kuvaa halunnut ultratessa monitorista katsoa vaikka lääkäri näytti ja mittaili, hän vastasi rv 6.  Mutta sitä ilmettä mikä lääkäreiden kasvoilla on ennen kuin aloittavat huonojen uutisten kertomisen, sitäkään en halua nähdä enää koskaan. Se ilme on jokseenkin aina sama. Viivan vakava, ei ilmeen värähdystäkään. Siitä ei koskaan voi erehtyä.

 

Kaikesta surkeudesta huolimatta, en ole pudonnut niin syvälle kuopan pohjalle kuin luulin. Mutta se, että kaikki mikä ei tapa vahvistaa, ei pidä paikkansa. Kaikki mikä ei tapa, vammauttaa. Niin se menee. Tunnen olevani hauraampi kuin ennen. Vieläkin herkempi, jos mahdollista. Ja jokseenkin varma, että tämä liitto ei ainakaan kaadu pikku myrskyssä. On tässä tahtomisen jälkeen ollut niin monta kuoppaa matkalla. Kauneinta mitä mies on minulle sanonut, sanoi hän tuodessaan kymmenen ruusua 10-vuotisjuhlapäivämme kunniaksi. Kun leikkasin ruusut maljakkoon ja kaikista tuli eri pituisia, sanoin miehelle, että ne edustavat vähän niin kuin meidän yhteisiä vuosia. Välillä ollut ala- ja ylämäkiä, hyviä ja huonoja vuosia, lyhyitä ja pitkiä. Johon mies sanoi: "Höh, miksä noin sanot. Kaikkihan nää vuodet on olleet hyviä kun oon saanut olla sun kanssa." Toivottavasti hän on samaa mieltä vielä seuraavan kymmenen vuoden kuluttuakin.... Sniisk.