Ennen niitä perjantaisia onnen kyyneleitä itkin paljon toisenlaisia kyyneleitä. Kauhua, ahdistusta, pelkoa, pelkoa, pelkoa. Pari ultraa edeltävää päivää olivat yhtä helvettiä, en valehdellut kertoessani, että hyvä kun pystyin ahdistukseltani hengittämään. Kaikki menneet kauhukuvat toistuivat mielessä luoden uusia ja uusia kauhukuvia, koko kehoni ja mieleni oli kuin tiukkaan seittiin kiedottu. Seittiin, jonka oli punonnut pelko ja josta ei päässyt irti vaikka kuinka yritti. Odotin vain lamaantuneena kuoleman iskua... Lääkärin armottoman vakavaa ilmettä ja niitä sanoja, joita en enää koskaan halua kuulla... Vielä ultrapäivänä sairaalan odotusaulassa kirosin miehelleni kohtaloamme ja elämän epäoikeudenmukaisuutta. Olin valmistautunut niin henkisesti kuin fyysisesti jäämään osastolle keskeytykseen niin kuin aina ennenkin. Kyllä, viime kerrasta viisastuneena olin pakannut "selviytymiskassin" mukaan. Olin valmistellut töissä asiat siihen pisteeseen, että olin valmis jäämään vähintään viikon sairaslomalla. Mutta koska asiat eivät koskaan mene niin kuin suunnittelee, mitään näistä edellä mainituista ei tarvittu.

Itse sinttiä en paljon ehtinyt ultrassa nähdä koska purskahdin samantien hillittömään itkuun kuullessani, että kaikki on hyvin. En pystynyt edes katsomaan lääkäriä, jotta en näkisi sitä haudan vakavaa ilmettä kun uutiset kerrotaan. Pidin katseen tiukasti katossa välillä vilkuillen mieheni ilmettä, yrittäen tulkita siitä jotain. Kun vihdoin sain itseni koottua ja käännettyä katseeni monitoriin siellä sykki ja väpätti pieni ihme. Ei alamittainen, eikä rääpäle. Pieni kyllä mutta hei, kuinka iso ihminen voi näin nuorena olla :) Viikkoja oli silloin minun laskujeni mukaan 7+1, lääkärin mukaan 7+3 ja sintin mukaan 6+6 tai 6+5 "Kun tässä alkuvaiheessa on tarkkaa mittaa näin pienestä kovin vaikea saada mutta ihan normaalilta kaikki vaikuttaa, sikiökaiku on selvä ja syke näkyy hyvin." Lääkärin mielestä seuraava etappi olisi ollut neuvolan kautta normaaliin raskauden seurantaan mutta sain tingattua uuden ultran 16.2 koska ei tämä meidän historia ole siitä ihan normaaleimmasta päästä....

Uusi pelkojen ja ahdistusten täyttämän päivä on siis jo tiedossa mutta ihan juuri nyt en jaksa siitä stressata. Köysi tuntuu hartioilla, se ei kurista ja henkikin kulkee taas toistaiseksi. Eroon en siitä varmasti koskaan pääse, suurempi kysymys kuuluu miten opin sietämään sitä. Elämään sen kanssa, tekemään siitä ehkä jopa apulaisen. Köyttähän voi aina tarvita, joskus se voi jopa pelastaa hengen eikä viedä sitä. Ajatus siitä, että tämäkin raskaus menee kesken ja ajatus siitä, että se jälkeen yrittäisimme vielä uudestaan on täysin mahdoton. Jotain niin suurta ja hirveää, etten pysty sitä edes ajattelemaan ja kuitenkin sekin on mahdollista, että historia toistaa jälleen itseään.

Tällä hetkellä kuitenkin vallitsee näennäinen rauha. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2008 joulukuun ultrassa löytyi elävää elämää, yksistään pienet jo sille :) Aika harvinaista herkkua meille ja siksi ehkä sitäkin makeampaa. Välillä luulen nähneeni unta, hyvää sellaista. En voi vieläkään uskoa tätä todeksi, niin ihmeellistä tämä tuntuu. Mutta jos tämä olisi unta ei vatsaa turvottaisi näin paljon, rinnat ei olisi näin kipeät, olo ei olisi näin väsynyt, huono, etova, oksettava ja nälkäinen, pää ei olisi kipeä eikä olisi koko ajan jano ja pissahätä. Kaikkia näitä vuorotellen ja yhtäaikaa, joten tämän täytyy olla totta. Oireista vielä sen verran kun niitä tuossa aiemmin mietin ja vertailin eri raskauksissa niin tässä raskaudessa oireet ovat tulleet vähitellen, pikku hiljaa lisääntyen. Siitä ehkä juontui ajatus, että mitäs jos siellä onkin jotain elossa (vaikkkakin kauhukuvien värittämänä). Missään nimessä oireet ei ole vähentyneet vaikka heti silloin plussan jälkeen tuntui, että ne hävisi ja tuli takaisin katoakseen jälleen. Tästä omakohtainen päätelmä, että oireet voi vaihdella päivän sisällä ja päivästä toiseen paljonkin ilman, että se tarkoittaa mitään. Samoin kuin ne ajatukset, tuntemukset, voiko niillä aavistaa jotain... Ehkä voi, ehkä ei. Ajatus on kuitenkin vain ajatus ja jos ajatuksilla ja tunteilla voisi tehdä hallaa elämälle, tuskin sitä sykettä olisi näkynyt. Niin paniikissa ja pahoissa mietteissä olen ollut tässä raskaudessa alusta alkaen. Vieläkin mielessä vilahtelee pelon peikko kuiskutellen: "Vaikka se perjantaina oli elossa niin ei ole välttämättä enää..." Ei välttämättä olekaan mutta ainakin juuri nyt minä olen, elossa ja onnellinen.

Kauneimmat kiitokseni kaikille myötäelämisestä. Sananne saavat minut hämmennyksen valtaan, tuntuu ihan käsittämättömältä, että niin moni käy tätä blogia lukemassa ja niin moni elää vahvasti mukana. Tämä kun on vain erään pienen tavallisen ihmisen tilitystä elämästä. Jos sintti tästä elävänä syntyy, minä näytän jonain päivänä hänelle kuinka niin moni on häntä odottanut :)

rv 7+3