Vuotoa. Ruskeaa limaa. Toisin sanoen kuivunutta verta, toisin sanoen joku on vuotanut jossain jo aiemmin joka nyt tulee ulos. Äkkiä pöntöltä ylös ja paperit viemäristä alas. Vaatteet päälle ja töihin. Tähän ei voi jäädä, tätä ei voi miettiä... Arvatkaa vaan mitä mietin koko matkan töihin.

Tämä ei ole ennenkään luvannut mitään hyvää. Näin se on alkanut ennenkin. Yhdistettynä vielä loppuneisiin raskausoireisiin niin eiköhän tämä ollut taas tässä. Vituttaa. Pelottaa. Pelottaa niin itseni kuin Sydänjäänkin puolesta.

Toive tällä erää: kunpa se jokin mitä siellä sisällä on ei pungertaisi itseään ulos ennen sunnuntaita. Ollaan menossa viikonloppuna kasvattajan luo katsomaan pentuja ensimmäistä kertaa. Minä niin haluan päästä sinne! Vaan kuka näitä pyyntöjä on ennenkään kuunnellut. Ei kukaan.

Koko ajan sellainen olo kuin jotain valuisi ulos.

Mä en jaksa. Ei enää. Ei taas.

Ja älkää yrittäkö rohkaista "kyllä se kuitenkin sitten voisi siitä...". Ei voi. Sanokaa minun sanoneeni.

rv 9