Tuo "onko teillä lapsia" kysymys sai minut ajattelemaan ihmisten suhtaumista lapsettomuuteen. Tulin siihen tulokseen, että ihmiset voi karkeasti jakaa kolmeen tyyppiin.

On olemassa heitä, jotka todella ymmärtävät miltä lapsettomuus tuntuu, koska ovat itse sen joutuneet jollain tavalla kohtaamaan. He osaavat tukea, heiltä löytyy ymmärrystä ja oikeita sanoja silloin kun niitä tarvitaan. Heiltä löytyy myös kyky olla hiljaa ja kuunnella, antaa tilaa silloin kun sanoja ei ole. He eivät vähättele, aliarvioi tai mitätöi lapsettomuuden aiheuttamaa tunnetta.

On myös olemassa heitä, jotka eivät voi ymmärtää miltä lapsettomuus tuntuu, koska heillä ei itsellään ole minkäänlaista kokemusta aiheesta. Mutta. He ymmärtävät olla hiljaa. He pitävät kaikki neuvot ja viisaudet omana tietonaan. He kuuntelevat ja ovat läsnä. Hiljaisuudellaan lohduttavat, ottavat osaa, auttavat, koska he tiedostavat omat ja toisten rajat. He seisovat vierellä kuin jykevät vanhat puut, mihin voi nojata silloin kun ei itse enää jaksa.

Sitten on olemassa heitä, jotka eivät todellakaan ymmärrä miltä lapsettomuus tuntuu. Mutta hiljaisuuden sijaan he päästelevät sammakoita suustaan, laukovat hyviä neuvoja ja oivia niksejä. Ovat omasta mielestään suuri apua ja tuki, koska heiltä riittää kerrottavaksi tarinoita naapurin kummin kaiman ihmeraskautumisista tai järkyttäviä tarinoita siitä, miten paljon huonommin asiat voisivat vielä olla. He piristävät arkea aina niin yhtä hauskoilla vitseillä miten niitä lapsia oikein tehdään. Osa näistä ihmisistä on sellaisia, jotka eivät tiedä pariskunnan lapsettomuudesta ainakaan koko totuutta. Mutta se sallittakoon heille. Se voi vielä jotenkuten ymmärtää. Mutta pahimpia ovat he, jotka tietävät. Ja silti jyräävät yli kuin tavarajunat. Miten heitä voi ymmärtää?