Sopivasti epäonnisen arvontakierroksen jälkimainingeissa olen saanut tietooni jo kaksi raskausuutista. Jihaa. Tunnelmat.... No, te tiedätte.

Toinen on parikymppinen yh-äiti. Isästä ja toimeentulosta ei tietoa. Tuntuu huutavalta vääryydeltä. Miksi hän, miksei me. Me, joilla on ns. muu paketti kasassa. Missä me teemme väärin. Miksemme me onnistu. Tai ehkä se virhe tehtiin jo kauan sitten. Mitäs kävin koulun loppuun, opiskelin, valmistuin, hankin ammatin, odotin, että löytäisin rinnalleni kumppanin jonka kanssa jakaa elämä, löysin hänet, halusin tutustua häneen, mennä naimisiin. Ja toisaalta. En voisin kuvitella elämääni toisin. Olen kaikesta tuosta edellä mainitusta äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen. Ja ne tunteet vain korostuvat elämän heittäessä lokaa niskaan.

Toinen on erittäin läheinen ystäväni. Olemme tunteneet vuosia, jakaneet iloja ja suruja. Olen vilpittömästi onnellinen hänen puolestaan. Mutta samalla se onni tuo mukanaan oman suruni pintaan. Taas. Jälleen kerran. Olen loputtoman, järjettömän, pohjattoman surullinen. Surullinen heistä, kahdesta, keitä me emme saaneet pitää. Ja suruun kietoutuu myös jälleen kerran kateus, katkeruus, viha.

Olen myös mykistynyt kaikista edellisen kirjoituksen kommenteista. Miten te jaksatte myötäelää, iloja ja suruja. Sanoinkuvaamaton Kiitos. Juuri Sinulle.

"Siellä missä sinä kuljet, ei kukaan aikaisemmin ole kulkenut. Niitä taakkoja, joita sinä kannat, ei kukaan toinen ole kantanut. Eikä sinun onneasi ole kukaan toinen kokenut."

Axel Fredenholm: Näin olen kuullut