Eipä ole tullut tännekään juuri mitään kirjoiteltua kun on tuntunut ettei ole mitään järkevää kirjoitettavaa. Mutta näköjään nyt kun paine kattilassa kasvaa, on pakko päästää höyryjä ulos.

Tuossa aikaisemmin kerroin miehen sairastumisesta ja yhä edelleen hän huonossa kunnossa. Sairaalareissuja, lääkäreitä, tutkimuksia, lääkkeitä.... Mitään ei löydy, mikään ei tunnu auttavan. Aina kun hetken näyttäytyy valo tunnelin päässä, se katoaa. Hermoja raastava tilanne, molemmille. Sydän syrjälläni seuraan vierestä toisen kärsimystä pystymättä auttamaan. Sietämätön tilanne minulle, joka en siedä epävarmuutta, turvattomuutta, muutoksia, epätietoisuutta eli toisin sanoen elämää.... Sitähän tämä on.

Ja siihen valitusvirteen. Miksi meille taas käy näin, on tässä elämässä ollut kuoppia jo ihan yli omien tarpeiden, miksi vielä tämä. Miksi nyt, eikö lapsettomuudessa olisi ollut ihan riittämiin kestettävää. Milloin tämä piina päättyy ja onko takeita onnellisesta lopusta. Mitä, missä, milloin... häh.

Shit happens.