Jälleen takana yksi sairaalareissu. Mies oli eilen tutkimuksissa, eikä mitään löytynyt. Lopulliset tulokset saa vasta helmikuun alussa. Sitä ennen on kyllä, parin viikon päästä, vielä eräs tutkimus. Eli luvassa on sitä samaa tuttua; epätietoisuutta, stressiä, huolta ja murhetta. Odotusta, odotusta, odotusta...

Toisaalta hyvä ettei mitään (vakavaa) ole löytynyt (vielä?). Toisaalta molemmat toivoimme, että joitain olisi löytynyt. Annettu vihdoin nimi tälle kaikelle ja siihen pätevät lääkkeet. Mutta ei. Joku syy tälle on, vaan kun tiedettäisi mikä. Ja niin kuin itse sairaus ei olisi tarpeeksi, tämä ikuinen odottaminen tutkimuksiin tekee asian vielä paljon pahemmaksi. Miksei ihmistä hoideta kerralla kuntoon. Miksi pitää pyörittää papereita. Soittaa. Jonottaa. Odottaa. Kärsiä.

Lapsiprojektin suhteen en toivo enää mitään. En usko, että tänä vuonna päästään asiassa eteenpäin lainkaan (sanoo ihminen 12.1. kun vuotta on jäljellä 353 päivää... oikeasti voi tapahtua mitä vain.) Ainut toive on, että saisin yhteisen elämämme takaisin. Saisin mieheni takaisin. Että hän oli taas oma itsensä. Että me olisimme taas me. Että meidän elämämme olisi taas meidän. Ei tuon riivatun sairauden, joka pitää meitä molempia otteessaan. Puristaa kasaan ja syö sisintä rotan lailla.