Päivän lehteä selatessa jäin katsomaan syntyneitä-palstaa. Pallopäisten pienten ihmisten kuvia ja mietin mitä niidenkin ilmoitusten taustalla on. Kuinka moni sai alkunsa ensi yrittämällä, kuinka moni hoitojen avulla. Montako keskenmenoa koettiin ennen tuon ilmoituksen laittoa  lehteen. Kuinka pitkä ja kivinen tie koettiin vai lyhyt ja tasainen ennen kuin koitti tuo päivä. Ja ennen kaikkea tuleeko meidän ilmoituksemme olemaan ikinä tuolla palstalla?

Samalla myös jokin mielessä aukeni. Niin kuin vaaleanpunaisista laseista olisi pudonnut linssit pois. Ja näin elämän raadollisuuden. Jollakin ihmeellisellä tavalla olen kuvitellut perheen perustamisen olevan jotenkin kovin runollista, romanttista, herkkää. Tyttö tapaa pojan, he rakastuvat, viettävät satumaiset häät, haaveilevat lapsista ja rakkauden hedelmä syntyy korrektisti 9kk häiden jälkeen. Elämä hymyilee... Ei. Ei se mene niin. Kaikkeen tuohon vaaditaan kovaa työtä. Verta, hikeä ja kyyneleitä. Kovaa tahtoa, periksi antamattomuutta. Voimaa myöntää heikkouksia ja avun tarvetta.

Samalla tavalla koin ensimmäisessa keskenmenossa. Kun pieni ja hauras lapseni oli jo poissa, kuollut. Kuolema. Ei mitään ihmeellistä siinäkään. Sivuovesta sairaanhoitajan luo joka ojensi pienessä mittamukissa esilääkkeet. Ota ne, hoidetaan tämä alta pois. Paperilapussa numero johon voi soittaa jos tulee kysyttävää. Ylihuomenna osastolle. Hei. Ei fanfaareja, taivas ei auennut. Pilvet eivät väistyneet ja valo langennut maahan. Ei mitään ihmeellistä. Ei mitään.

Jos ei elämän loppu ole mitenkään tarunhohtoista, miksi olisi sen alkukaan. Meidän lapsemme ei tule saamaan alkuaan romanttisesti makuuhuoneen hämyisessä kynttilän valossa. Se tulee tapahtumaan paljon kiinisemmässä ympäristössä. Jos tulee. Jos. Nyt vasta minä tämän asian sisäistin. Näin pitkään kuvittelin jotain ihan muuta. Hupsu pikku runotyttö.