Vihdoinkin näkyvissä oleva valo ei tule vastaan tulevasta junasta, eikä ambulanssin etuvaloista pimeällä pihatiellä tulossa hakemaan miestä sairaalaan. Lukuisista perinpohjaisista tutkimuksista ei ole selvinnyt mitään niin vakavaa minkä kanssa ei pystyisi elämään.

Tämän hetken tunnelmia voisi kuvailla kuin olisi tullut ulos pitkästä ja pimeästä tunnelista aukealle niitylle. Niitylle jossa tuoksuu heinältä, jossa koiranputket kukkivat ja taivas on sininen. Tämä on taukopaikkamme, hengenveto, pysähdys. Levähdyspaikka missä on aikaa ja tilaa miettiä mihin suuntaan matkamme jatkuu.

Miehen sairastuminen pudotti lapsettomuuden ongelmalistan ykkös sijalta. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin ettei tuntunut missään nähdä uutuuttaan kiilteleviä kihlasormuksia sormessaan sairaalan hissiaulassa rinta polleina odottavia nuoria miehiä. Sanomattakin oli selvää minkä kerroksen kohdalla he jäivät pois... Siitä hymystä heidän silmissään ei voi erehtyä.

Nyt kun tästä niityltä katson ympäröivää metsää, näen sen puilta. Kokonaisuutena. Lapsettomuuden. Minkälaista kilpajuoksua harrastin aikaa vastaan. Kello kaulassa, kalenteri kädessä. Taskut pullollaan testitikkuja, hormoneja... Katse kokoajan menneeseen kiinnittyen. Selän yli vilkuillen. Kunnes tuli joku, jokin joka veti maton jalkojen alta. Laittoi kapulan rattaisiin. Pysäytti.

Tällä hetkellä en koskaan enää halua palata siihen oravanpyörään jossa juoksin. Tietämättä itsekään minne olin menossa, miksi ylipäänsä juoksin. Mutta miten sitä osaa kävellä kun on tottunut juoksemaan? Pitäytyä uudessa suunnassa. Ihminen kun on tapojensa orja.

Huomaan myös miettiväni keskenmenoja entistä vähemmän. Sanotaan, että ensimmäinen vuosi on pahin läheisen kuoleman jälkeen. Se taitaa pitää paikkansa keskenmenoissakin. Nyt kun toisesta keskenmenosta on kulunut vuosi ja  lähes kaksi kuukautta, koen saavuttaneeni asian suhteen jonkinlaisen rauhan. Enää en jankkaa itselleni miksi kysymystä. Asiat menivät niin kuin menivät. Tämä hetki on kuitenkin kaikkinensa hyvä juuri näin. Toisaalta mieleen tulee ajatus, että jos asiat olisivat menneet toisin meillä voitaisiin kuun vaihteen tietämillä viettää yksi vuotissyntymäpäiviä. Meidän lapsen. Jos.... Ajatus on kyllä täysin absurdi mutta ajatus kuitenkin.

Tätä blogia aloin kirjoittamaan, jotta saisin purettua jonnekin lapsettomuuden aiheuttamia tunteita. Nyt tuntuu, että se aihe on lihoja myöten kaluttu loppuun ja käteen on jäänyt vain luu. Koska me pidämme miehen kanssa väliaikaa kaikesta tästä, se ulottuu myös blogiin. Ehkä tänne saattaa harhailla joku ajatus silloin tällöin, ehkä ei. En halua kuitenkaan tätä lopettaa koska matka kohti erästä yhteistä unelmaa on vielä kesken. Matkapäiväkirja jatkuu kun aihetta ilmenee.

Lopuksi sananen Sinulle lukijani. Erästä ystävyydestä kertovaa runoa mukaillen: Sinä olet ollut minulle valo pimeimpinä hetkinäni. Et ole lyhentänyt tätä matkaa, mutta olet tehnyt sen osaltasi helpommaksi kulkea. Kiitos. Kiitos jokaisesta kommentista, jokaisesta hetkestä jonka olet viettänyt elämästäsi näillä sivuilla. Edelleen ajatus siitä, että maailmassa on ihmisiä, joita kiinnostaa lukea juuri minun ajatuksiani saa minut hämmennyksen valtaan. Siispä vielä kerran nöyrin kiitokseni.

Kahvia ja pullaa.