Aamu valkeni ankeana ja harmaana, sekä ulkona että sisällä. Lueskelin eilistä kirjoitusta, ihmettelen miten olen pystynyt minkäänlaiseen järkevään ajatuksen juoksuun... Tänään tuntuu, että pää räjähtää hetkenä minä hyvänsä.

Me emme kumpikaan mieheni kanssa pystytä käsittämään mitä on tapahtunut. Hänestäkin koko tapahtumaketju tuntuu epätodelliselta, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Samoin tunnen minä. Aamulla ihmettelin miksi saan nukkua pitkään, kunnes muistin mitä on käynyt ja että olen sairaslomalla. Ehkä tämä on vielä shokkivaihetta.

Soitin taas sairalaan, lähetteestä ei tietoakaan. Tänään ei kuulemma enää kannata soittaa, seuraavan kerran sitten maanantaina. Voi &#&/?/#/¤#!!!!!!! Ei kai tämä mene ensi viikkoon! Vituttaa ajatus siitä, että joudun kantamaan sisälläni sitä ihmisenalun raaskua vielä pahimmassa tapauksessa monta päivää. Se mitä eniten pelkäsin koko raskauden ajan (kunnon vuotoa) on nyt se mitä eniten toivon. Ironista! Vituttaa kaikki. Ihan kaikki. Oma elämä ja toisten. Miksi jotkut saat keskareita putkeen enemmän kuin lain pitäisi sallia ja joillekin se on lapsi per laaki. Ottaa päähän se, etten tule raskaaksi ja se, että tulen. Samaan soppaan heitetään sekaan vielä erinäisiä muita vastoinkäymisiä enemmän kuin muille ehtii tapahtua koko elinaikanaan. Miksi. Miksi elämä on niin helvetin epäreilua ja miksi minä seison aina siinä soppajonossa jossa jaetaan paskaa. Miten maailmassa voi olla sellaisia ihmisiä, joille ei tule edes mieleen, että voi käydä huonosti. Kyllä, heitä on. Tunnen erään. Kerroin hänelle pelkääväni toisessa raskaudessa keskenmenoa, johon kyseinen henkilö kommentoi, ettei hänellä ikinä käynyt edes mielessä, että omissa raskauksissa voisi jokin mennä pieleen. What an asshole.

Huh. Hetken helpotus paatoksesta. Ehkä.