Sydänjään rohkaisemana (kiitos sinulle) annetaan siis palaa kun on mitä polttaa.

Tunneskaala heittelehtii ääripäästä toiseen. Sekunnin murto-osassa hymystä hysteeriseen itkuun. Vihasta lohduttomaan suruun. Katkeruudesta kiitollisuuteen. Ihanin viesti tuli toisen km:n jälkeen eräältä hyvältä ystävältäni kun hän kysyi miltä minusta tuntuu juuri n-y-t. Itsekin menetyksen kokeneena tiesi tämän vuoristoradan, missä ihmispoloa heitellään armottomasti edes takaisin.

Välillä tekisi mieli repiä sohvatyynyt kappaleiksi. Rynnätä sairaalaan ja huutaa niille apinoille, että tehkää jotain ja heti. Miksette tajua minkälaista henkistä helvettiä ihminen joutuu käymään läpi sillä aikaa kun te pyöritätte papereita. Huomaan jälleen kerran, että viha on helppo kohdistaa johonkin ulkopuoliseen osatekijään. Jonkunhan se on saatava osakseen ja ketä muutakaan tässä on sopivasti tulilinjalla kun hoitohenkilökunta. Joku maalitaulu on oltava mitä kohti tulittaa vaikka sokkona räiskintääkin tulee harrastettua.

Nyt kun olen kotona olisi aikaa ja fyysisiä kykyjä tehdä mitä vain. Mutta. Ei pysty, ei kykene, ei voi. Henkinen kapasiteetti on täytetty vain näillä tunteilla, jotka lamaannuttavat ihmisen. En pysty keskittymään mihinkään, en halua mitään, en tiedä mitenpäin olla. Odotan kuin hukkuva viimeistä ohikelluvaa oljenkortta eli puhelua sairaalasta. Jos olisin fiksu, kypsä, omat rajansa tiedostava aikuinen pystyisin suhtautumaan asiaan järjellä. Vaan kun en ole. Nämä tunteet tulevat jostain niin syvältä aikojen alkuhämäristä ja muuttavat minut pahaiseksi kakaraksi. Kiukuttelen elämälle kuin uhmaikäinen taapero. Josta tulikin mieleen lainaus Ulla Järven kirjasta Syntymätön: "Uusi keskenmeno ei hälvennä edellisen km:n aiheuttamaa surua eikä "opeta" suhtautumaan keskenmenoon kypsemmin." Ja aamenet sille. Joka kerta samat tunteet, samat kuviot, samat kuopat koluttava.

Hyväksyminen on vaikeinta. Vielä ollaan valovuosien päässä siitä, että voisin kuvitellakaan hyväksyväni tämän keskenmenon. Tällä hetkellä nielentä vaikeuksia aiheuttaa julkisen terveydenhuollon byrokratian rattaiden pyörimisen hitaus. Jälleen kerran olo on kuin heiteille jätetyllä. Joku korjaa talteen jos sattuu löytämään. Jälleen kerran on annettava ohjat jollekin muulle. Itse ei saa päättää mitään, tehtyä asialle mitään. Ja ylikaiken minä vihaan sitä avuttomuuden tunnetta. Epätietoisuutta. Epävarmuutta. Odotusta. Sitä tunnetta kun pitäisi luottaa toisen sanaan ilmaan vakuuksia. Nekin tunteet tulevat esihistoriasta tähän päivää vain uusissa asuissaan. Todellisuudessa kaikki on kuitenkin fyysisellä puolella hyvin. Harmi vain, että vielä nykypäivänäkään ei henkiseen hyvinvointiin tunnuta kiinnitettävän tarpeeksi huomiota. Jalan katkeamiseen saa ensiapua mutta jos mieli murtuu olet väistämättä jonon viimeinen. Hmm, mentiinköhän jo sivuraiteille...

Niin tai näin, tämä biisi saa minut kaikessa pateettisuudessaan jopa hymyilemään tällä hetkellä:Leevi And The Leavings: Anna