Mafalda, kiitos kysymästä.

Tässä on ollut luova tauko kirjoittelussa. Olen pitänyt itseni piilossa, suojassa. Nuollut haavoja, vihannut maailmaa, keskittynyt vain omaan napaani. Palannut töihin, arkeen, takaisin elämään. Iloinnut hyvistä hetkistä, normaalista olosta. Surrut kaikkea mitä menetin, mitä oli, mitä ei vielä ehtinyt olla.

Kaiken kaikkiaan nyt tuntuu, että ollaan jo ns. paremmalla puolella. Itse sairaalareissu meni kohtalaisen hyvin. Lääkkeelliseen tyhjennykseen oli jouduttava jälleen kerran, vaikka päätin toisessa km:ssa ettei enää koskaan. Kaavintaan olisi päässyt vasta aikaan x ja halusin kuitenkin nopeimman reitin ulos tilanteesta. Ja jälleen kerran päätin, ettei enää koskaan... Ensi kerralla (?) sitten se kaavinta. Ei sellaista kivun määrä ole ihmisen tarkoitus kestää. Ei enää siinä vaiheessa. Pisteet kuitenkin sairaalalle, henkilökunnalle hoidosta ja siitä, että meistä otettiin miehen kanssa verikokeet toistuvien km:jen syiden selvittelyä varten. Tulokset saadaan sopivasti kesäkuun alussa, tasan viisi vuotta siitä kun ajatus lapsesta pantiin käytännössä toteen. Elämän sattumaa. Vai ironiaa. Että kaikkien näiden vuosin jälkeen saamme kuulla, no jotain. Pahimmat pelot kummittelevat jo taka-alalla. Pääosin uskon kuitenkin, että me emme voi vetää pakasta sitäkin korttia, jossa meissä on jokin geneettinen vika.

Juuri nyt tuntuu kuitenkin hyvältä. Kesäkuuhun on vielä aikaa. Vuoto on melkolailla loppunut. Ei kipuja, ei ikävää vessassa ravaamista, ei kahden tunnin välein napostelua, ei pahaa oloa, ei kuvotusta, ei väsymystä, ei turvotusta. Vain niin ihanan ihmeellistä arkea kaikkine normaliuksineen. Miehen kanssa skoolasimme tänään kuoharit ensimmäistä kertaa terassilla. Kesälle. Meille :)

"Jos sattuu kaatuun nokalleen, nin se on kuiteskin aina etiäppäin! "