Yläilmoista laskeuduttu, ei siellä kovin kauaa yksin jaksanut fiilistellä. Aikaisemmin kerroin miehen sairaudesta, että sen kanssa voi elää. Mutta millaista se elämä on? Raskasta, välillä hyvin raskasta. Kesä meni hyvin kun oli lomaa, lomaa kaikesta. Arjesta, työstä, lapsettomuudesta. Sairaus oli ainut stressitekijä vaan nyt kun kaikki on pakattu jälleen samaan laukkuun, sitä on ajoittain raskasta kantaa. Välillä mietin onko laukussa jo liikaa tavaraa, mitä pitäisi jättää pois, vaiko mitään? Synkimpinä hetkinä olen valmis heittämään lapsen pesuveden mukana pois... Kuka tähän tilanteeseen enää mitään raskautta kaipaa, saatika lasta. Olkoon, menköön. Ei jaksa. Ja silti en suostu laittamaan lapsihaavetta jonon viimeiseksi, en enää. Kerran jo elämä heitti häränpyllyä ja pisti koko pakan sekaisin. Pakotti jääväämään haaveen ja keskittymään kokonaan muihin asioihin. Enää minä en siihen suostu. Mutta mitä järkeä(?) on väkisellä yrittää, voiko silloin edes onnistua? Ihan kuin se siitä olisi kiinni. Vai onko?

Omasta näkökulmasta asiaa hankaloittaa vielä se, että minä haluaisin puhua asioista. Mies ei. Kaikki ääneen sanotut asiat vain ahdistaa kuulemma enemmän. Joten... Checkmate. En tiedä, en todellakaan tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Vai pitääkö tehdä mitään. Mitä enemmän yritän miestä auttaa ja omasta mielestäni antaa hyviä neuvoja, sitä enemmän solmuun mennään. Kumpikaan ei ymmärrä toisen näkökantaa, eikä omalta ahdistukseltaan pysty asettumaan toisen asemaan. Kumpikin vain paniikissa puolustaa omaa reviiriään. Aika luonnollista kuitenkin, eikö vain. Harva meistä on kai kuitenkaan niin sinut itsensä kanssa, että osaa kriisitilanteessa ottaa huomioon kaikki mahdolliset tekijät.  Jokainen toimii omista lähtökohdistaan, omilla opituilla malleilla. Nyt yritän hioa niitä omia malleja. Kun kerran toista ei voi muuttaa, niin itseään voi. Omalta kohdalta voisin antaa enemmän toiselle tilaa etsiä omia selvitymiskeinoja, omia voimavaroja. Raastavinta on vain katsella toisen kärsimystä vierestä ilman, että voi auttaa. Ja surullista. Niin surullista.

En usko, että ketään kylkiäistä on tällä haavaa mukana. Toisaalta, ei se ole mikään uskon asia. Missään raskauksissa ei ole ollut vielä tässä vaiheessa mitään tuntemuksia. Yksi halpisliuska kummittelee kaapin perällä. Keskiviikkona voisi kai aikaisintaan testata. Toisaalta en haluaisi, niihin negatesteihin kun ei koskaan totu. Toisaalta haluan haluan tietää. Ihan mahtava olisi sellainen pikatesti, jonka voisi tehdä heti ovulaatiotestin perään, josta näkisi onko raskaus alkanut. Pääsisi näistä odottelun päivistä...