Meillä on mahdollisuus onnistua kuin Matti Nykäsellä: fifty-sixty.

Ulander oli leppoisa kaveri, mukava mies vaikkei ollutkaan antaa ihmelääkettä vikaa parantamaan. Mitä siis satasella sai muuta kuin kivan juttupuolituntisen lekurin kanssa? No. Syytä km:hin ei tiedä, kukaan. Eikä niitä syitä saadakaan selville, koskaan. Niin moni asia vaikuttaa niin moneen asiaan, että niitä on mahdotonta selvittää. Kaikki meistä otetut testit on nyt otettu, mitään ei ole enää syytä tutkia. Tulokset käytiin yhdessä läpi ja sain vihdoin vastauksen kysymykseen miksi jotkin viitearvot koskien tukostaipumusta on minulla raja-arvojen ylä- tai alapuolella. Niistä mikään ei viitannut tukostaipumukseen, päinvastoin veri kulkee erittäinkin liukkaasti jos tällainen ilmaisu sallitaan. Lääkäri piirteli myös paperille diagrammeja ja kaavioita keskenmenot/raskauden jatkumisen suhteen... Tästä tulee tuo fifty-sixty eli meillä on neljän km:n jälkeen vielä 50-60%:n mahdollisuus onnistua. Viidennen keskenmenon jälkeen prosentit taas putoaa jne. Disperiineille naurahti vallan makeasti ja kysyi kuka niitä on käskenyt syömään. Niistä ei kuulemma ole mihinkään eli ne voi unohtaa. Tutkimuksissa on havaittu ettei tukostaipumuslääkkeillä (disperiini, hepariini) ole vaikutusta keskenmenoihin jos tukostaipumusta ei ole todettu. Jos sen sijaan on, on joitakin prosentteja parempi mahdollisuus onnistua ks. lääkkeillä. Jos nyt jotain kuitenkin haluaa seuraavassa raskaudessa kokeilla niin hepariinia tai keltarauhashormia tukemaan raskautta. Mitään ylimääräisiä vitamiinejakaan ei ole tarve vetää, foolihappolisää suositteli ja talvella d-vitamiinia. Multi-tabs raskaus monivitamiinitkin, mitä olen syönyt, on turhia kun syön kuitenkin muuten monipuolisesti. Vaikka aikaa tässä projektissa on kulunut niin ikä on kuitenkin vielä meidän puolellamme, onneksi ollaan lähempänä kolmea kuin neljääkymmentä.

Summa summarun: lääkäri pahoitteli ettei ollut antaa tuon enempää kuin vähän vain toivoa. "Kun on niitäkin jotka 7-8 keskenmenon jälkeen onnistuu." Niinpä. Kaikenkaikkiaan uskoa kyllä häntä enemmän näissä asioissa kuin muita tähän asti tapaamiani lääkäreitä, omien sanojensa mukaan hän on hoitanut tähän mennessä kahta sataa "keskenmenopotilasta" ja omaavansa siltä saralta enemmän tietoa kuin kukaan muu.

Pääni sisällä taistelu jatkuu edelleen. Toinen minä kuiskii kuinka me tullemme kuitenkin kuulumaan niihin jotka eivät onnistu. Ainahan sillekin puolella joku jää. Aina joku jää ilman.... Luovuta nyt vain ajoissa niin säästytpähän turhalta tuskalta. Unohda koko homma, ei tästä mitään tule. Ei lasta eikä.... Toinen minä sai toivon kipinästä kiinni ja puhaltaa liekkiä uuteen paloon. Meillä on kuitenkin vielä mahdollisuus onnistua, vielä puolet ja vähän ylikin. Se voimme olla me ketkä onnistuu, kaikista todennäköisyyksistä huolimatta. Aina joku saa, kuitenkin...

Kumpaa minä uskon?