Tänään, tasan kaksi vuotta sitten synnytin (en keksi parempaakaan sanaa, synnytys se minulle kuitenkin oli) pisimmälle kehittyneen alkiomme. Viikoissa ikää hänellä oli 9+2. Kivulla ja tuskalla, niin suurilla että ensin luulin kuolevani ja sen jälkeen toivoin sitä. 9+2 ei ole paljon mitään, kuitenkaan sen lähemmäs lasta ei näinä vuosina olla päästy. Häntä minä suren eniten, hänen muistonsa koskee eniten. Suren tänään kuitenkin vähemmän kuin vuosi sitten, vielä vähemmän kuin kaksi vuotta sitten. Minuun koskee enää murto-osa siitä mitä silloin. Unohtaa en voi varmaan milloinkaan.

Kaksi vuotta. Kaksi vuotta eikä olla päästy piirun vertaa eteenpäin. Joka vuoden lopussa kuvittelen, että tuleva vuosi on THE vuosi. Eipä ole ollut. Jos historia toistaa itseään meidän km-logiikalla ensi vuonna ei tapahdu mitään. Meidän raskaudet ja km:t osuvat aina parillisille vuosille: vuonna 2007 ei mitään, vuonna 2008 2 raskautta, 2 km:a, vuonna 2009 ei mitään, vuonna 2010 2 raskautta, 2 km:a, vuonna 2011? Vaikka turha sitä on spekuloida, tapahtuu mitä tapahtuu ja eletään sen mukaan.

Lainasin kirjastosta Elina Mäenpää-Reenkolan kirjan Naisen verhottu sisin. Kirjassa käsitellään naiseutta, äitiyttä myös lapsettomuutta ja keskenmenoja psykoanalyyttisesta näkökulmasta. Sieltä täältä lueskelleena jäi mieltä kalvamaan pari asiaa. Ajatuksena taustalla on, että vaikea äitisuhde mielen sisällä, tiedostamattomalla tasolla, voi vaikeuttaa raskaaksi tulemista ja olla jopa toistuvien keskenmenoja syiden taustalla. Toisin sanoenko minä itse aiheutan omat keskenmenoni? Hmm... kuulostaa noin sanottuna aika paksulta. Ihan en purematta tuota teoriaa niele. Äitiyttä olen pohdiskellut paljon muutenkin, omaa mahdollista äitiyttäni, omaa suhdetta äitiini, kaikkea siihen liittyvää. Jos siinä kuviossa nyt joku mättää, joka aiheuttaa kaiken tämän persilleen menon liittyen raskauksiin niin aion ottaa siitä selvyyden. Tähän asiaan palaan ehkä vielä....

p.s. Talvipäivänseisaus on tänään. Henkinen erävoitto minulle, tästä edespäin valoa kohti :)