Me tosiaan olimme tauolla tästä lapsiprojektista. Tarkoitus oli keskittyä vain ja ainoastaan koiran hankintaan, saada pentu ja totutella elämään haukun kanssa hyvä tovi ennen kuin joskus tulevaisuudessa jatkaisimme yrittämistä. Ovulaatiosta ei ollut viime kierrossa mitään havaintoa eikä peittokaan heilunut mitenkään aktiivisesti. Silti tässä sitä ollaan raskaana, kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Järjellä en pysty tätä ymmärtämään, kaikki suuret kuvitelmat miten tullaan raskaaksi ei pädekään. Ovulaatiotestin plussa, seksin oikea ajoitus, terveet elintavat, ei alkoholia, ei lääkkeitä.... Eikö niitä tarvitakaan? Ovulaatiota en bongannut, seksiä oli miten sattui, ensimmäisenä lomaviikkona joulunaikaan marinoin kehoni erilaisilla alkoholijuomilla ja toisena lomaviikkona joulun jälkeen vetelin flunssaiseen kroppaani kourakaupalla erilaisia särky-/tulehduskipulääkkeitä. Eli tein kaiken mitä kai ei "kuuluisi" tehdä ja tadaa.

Tunteella toisaalta pystyn tämän ymmärtämään. Viime kuukausi oli henkisesti rennompi kuin naismuistin. Koiran hankinta on suunnannut ajatukset ihan muualle, ihaniin postiviisiin mielikuviin. Kotona on ollut hyvä tunnelma ja joulunaikaan vietin tosiaan kaksi viikkoa lomaa, hyvää lomaa. Kuinkakohan paljon sillä onkaan merkitystä mitä pään sisällä tapahtuu? Eräs ystäväni totesi sen hyvin: "Ei sitä tiedäkään millaista myrkkyä mieli erittää kun ajattelee liikaa." Niinpä, ei mikään ole terveellistä liika-annoksina, edes ajatukset.

Ja se iänikuinen hokema, ottakaa koira niin tulet helpommin raskaaksi. Mies hoki tuota syksyn mittaan kun ajatus koirasta lähti itämään ja itse olin raivon partaalla. Miten se muka niin menee, ei se koira mua raskaaksi saa, sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa... Vaan onko sillä kuitenkin? Olen aina tiennyt olevani helppo, altis vaikutteille mutta, että näin helppo! Ei tarvinut edes vielä ottaa koiraa, pelkkä ajatus riitti :D No joo, mistä näistä tietää ja järjellä ei koskaan ole ollut mitään tekemistä tämän lapsiasian kanssa.

Tällä hetkellä en ole läheskään niin hysteerinen raskaudesta kuin olisin voinut kuvitella. Suuri merkitys on ihan varmasti koiralla. Aina jos "pitää" ajatella jotain, ajattelen sitä. Jos haluan suunnitella jotain (niin kuin yleensä haluan), suunnittelen sitä. Jos roikun netissä googlaamassa jotain, googlaan sitä. Pyrin tietoisesti ajattelemaan raskautta mahdollisimman vähän, koska niillä ajatuksilla ei ole mitään merkitystä eikä vaikutusta raskauden jatkumisen kannalta. Mitään suuria onnen tunteita raskaus ei edelleenkään herätä, lähinnä neutraaleja tai ahdistavia. Suuret onnen tunteet saan kun katselen kasvattajan laittamia kuvia pienistä jauhelihapaketin kokoisista nyyteistä :) Sama kai se on mistä se onnen tunne ja hyvä olo tulee kunhan tulee. Enää en koe huonoa omaatuntoa siitä etten kulje kädet ristissä ja pää kumarassa kiitollisena siitä kun olen raskaana tai siitä etten ole ääriämyöten onnellinen raskaudesta. Neljän keskenmenon jälkeen tästä on kadonnut se jokin taika, vähän surullista toisaalta. Muistan edelleen sen ensimmäisen raskauden tuoman tunteen "me saadaan vauva". Se oli niin aito, vailla huolta, vailla pelkoa. Siitä ne huolet ja pelot sitten alkoivatkin lisääntyä ihan kiitettävällä tavalla...

Mitä vauvahehkutusta ei meidän mieliimme enää mahdu. Kumpikaan meistä miehen kanssa ei uskota, että tästä mitään tulee. Mies kävi ostaa viikonlopuksi pullollisen punaviiniä ja sen nähdessäni totesin, että ihan kiva ajatus mutta... Mies siihen, että miten niin mutta... ai niin, mä unohdin. Pieni pirttihirmu sisälläni kiljahti, että miten sä voit unohtaa mutta sain hänet vaiennettua. Oikeasti, minäkin unohtaisin jos voisin. Viinipullo jäi korkkaamatta, mieli teki mutten kuitenkaan uskaltanut. Tiedän jo keskenmenon tullessa sen itsesyytöksen tulvan, ihan varmana johtui siitä kun maistoin sitä tai tätä, kun otin sen tai tuon jne. Piirun verran helpompi elää itsensä kanssa kun toimii niin ettei tarvitse myöhemmin jossitella.

Se mitä aiemmin kirjoitin, mitä mahdollinen viides raskaus tulisi olemaan, on sitä. Keskenmenon odotusta. Sairaalan polille päästään ultrattavaksi rv 6, ensi viikolla pitäisi kai soittaa ja varata aikaa mutten haluaisi. Puistattaa koko ajatus. Kyllähän minä km:n kestän, ei sillä mutta en vaan halua kuulla niitä huonoja uutisia, lausetta: "nyt ei näytä hyvältä". Sanoin jo miehelle, että mitäs jos ei mennä. Ollaan vaan ja odotetaan, kai se sieltä jossain vaiheessa ulos tulee jos ei nyt niin 9 kk kuluttua viimeistään. Toisaalta mitä tätä pitkittämään, pääsee näistä vähäisistäkin raskausoireista eroon kun hoidetaan homma pois alta. Voidaan korkata se viinipullo ja jatkaa normaalia elämää.

Ja jos niillä mielen myrkyillä on todellakin vaikutusta ihmisen kehoon niin näin synkillä ajatuksilla mitä nyt on niin ei siellä mitään voi elossa olla! Alkaako jo itseä naurattaa oikein oma pessimistisyyteni... Voihan se olla, että nyt mennään, alusta alkaen, kaikkia todennäköisyyksiä vastaan loppuun asti :)

rv 5+3