Sain vihdoin soitettua polille. Ultra-aika on ensi viikon perjantaina, olisin päässyt jo ylihuomenna mutta ilmeisesti olen masokisti, joka nauttii itsensä hulluksi tekemisestä, huonosti nukutuista öistä ja ahdistuneista päivistä ja siksi odottaa... Toinen syy miksi halusin mennä vasta viikon päästä enkä nyt on se, että en oikein usko/luota siihen, että näin aikaisin (rv 6) pystytään varmasti toteamaan elämän alku. Viimeeksi oltiin polilla ultrattavana tuulimunaa rv 6+2 ja jotenkin jossain pääsisällä jäi aprikointi, että oltiinko liian aikaisin  liikkeellä, mitäs jos sinne olisi kuitenkin alkanut muodostua jotain jos olisi odotettu... Nämä ajatuksen kumpuaa taas ensimmäisestä raskaudesta, jota epäiltiin myös tuulimunaksi ja siitä odoteltiin ja odoteltiin varmuutta kunnes viimein syke löytyi rv 7+ jotain muistaakseni. Luotan kyllä lääkäreihin, en usko, että neljättä raskautta olisi mikään muuksi muuttanut mutta luonto ottaa oman aikansa. Niin mielellään sitä kun tahtoisi varman vastauksen heti.

Ikävät ajatukset kiertää kehää kuin kissa kuumaa puuroa. Raskausoireita on sen verran, että tiedostan olevani raskaana muttei läheskään yhtä paljon kuin toisessa raskaudessa missä "päästiin pisimmälle". Tämä ikuinen raskauksien vertaaminen keskenään on pirun keksintöä. Mikään kun ei varmana kerro mistään, mitään. Niin haluan ainakin uskoa. Valitettavasti järki sanoo toista. En tiedä siitäkään, voiko nainen "tuntea" keskenmenon. Aikaisimmissa keskenmenoissa on vain valitettavasti käynyt niin, että jossain vaiheessa on tullut se tunne, ettei tästä mitään tule. Onko se sitten vain ajatuksia pelosta jotka myöhemmin ovat osoittautuneet todeksi ja tältä pohjalta kuvittelee tietävänsä miten käy. Näin on kuitenkin käynyt, ensimmäisessä raskaudessa iloa sykkeen löytymisen jälkeen kesti vain hetken, jonka jälkeen tunsin käsittämätöntä lamaannusta. Ja ultraan mennessä valmistauduin lapseni hautajaisiin... Jälkeenpäin kävi ilmi, että alkion kehitys oli loppunut suunnilleen samaan aikaan kun tuo lamaannus iski. Toisessa raskaudessa raskausoireet lisääntyi hurjaa vauhtia viikko viikolta ja sykkeen toteamisen jälkeen onnen tunnetta kesti viikon. Olin iloinen, että elämä jyskytti sisälläni, vailla huolta. Jostain syystä viikkoa ennen niskapoimu-ultraa, aloin iltaisin ilon sijaista tuntea pelkoa. Rukoilin, että pieni olisi vielä hengissä ja ultrassa kävi ilmi, että kehitys oli pysähtynyt juuri viikkoa ennen. Kolmannessa raskaudessa tuhruvuto veti toivon maton jalkojen alta ja "tiesin" ettei raskaus jatku onnelliseen loppuun asti. Raskausoireet kutakuinkin hävisi kokonaan ultraan mennessä, jossa todettiin jälleen kerran alkion kehityksen keskeytyminen samoihin aikoihin kun oireet katosi. Neljännessä raskaudessa raskausoireita oli vähän ja väheni niinä parina viikkona kun olin raskaana. Muistan elävästi yhtenä päivänä ohikiitävän hetken kun tunsin miten tyhjä oli sisältä ja pelästyin. Pelästyin sitä tunnetta mikä tuli, tästäkään ei lasta synny.

Kaikkiko vain pelkoja ja arvailuja vai sisäistä tietoa... Kumpa edes yksi raskaus päättyisi onnellisesti niin osaisin sanoa, ehkä.

rv 5+6