Elossa.

Yhä edelleen.

Kaikki kolme.

Minä.

Mies.

Sintti.

 

Ihan uskomatonta. Käsittämätöntä. Ihmeellistä. Mitkään sanat ei riitä... Kaikki ne epäilykset, pelot, epäusko, epätoivo, viha, katkeruus... Vain pelkkiä ajatuksia, tunteita, joilla ei ole tekemistä todellisuuden kanssa. Onneksi. Vieläkään en voi usko, että tästä lapsi elävänä syntyy, kaikki on niin alussa, niin haurasta vielä. Mutta onneksi kenenkään elämä ei ole minun uskostani tai sen puutteesta kiinni. Se on lohtuni.

Jälleen kerran olin täysin valmistautunut keskenmenoon, sama sairaalakassi edelleen matkassa. Olin jo päättänyt, että lääkäriä en ainakaan katso ultratessa. Minun ei ole pakko nähdä sitä ilmettä kun... Siispä tuijotin tiukasti kattoon sydämen hakatessa kahta sataa. Hiljaisuutta ja lääkärin sanat: Milläs viikolla sinä olit viimeksi käydessä? Mitäs me silloin saatiin lasketuksi... Oma ajatus: Eli huonosti menee, voi v*. Siellä on joku ei-vastaa-viikkoja kaveri taas elottomana. Lääkäri: Tämä vastaa nyt viikkoja 9+2 eli joo, kyllä tää näyttäisi menevän ihan hyvin yksiin sen viime kerran kanssa. Minä: Onko se elossa? Lääkäri: No kato ite. Ja uskalsin vihdoin kääntää päätä ja siinähän se. Sydän sykkien pieni sintturainen köllötti. Siinä sitten mittailtiiin ja zoomailtiin asukasta (kuten lääkäri häntä kutsui) ja näin myös sintin liikkuvan! Sätki kuin pieni toukka :) Voi herranjee... Sniisk. (Ja nyt kun kotona katson tuota kuvaa niin voin vaikka vannoa, että siinä näkyy kädet ja jalat tai ainakin tahdon kuvitella niin) Päästä peppuun mittaa on 2,5cm, pieni ja siro siis kuten äitinsä ;)

Nyt ollaan pisimmällä kuin koskaan ennen. Viikoissa samalla kuin tähden lennoksi jääneellä sisaruksella joulukuussa 2008 vain sillä yhdellä merkittävällä erolla, että nyt ollaan elossa. Pienet taas jo tässä vaiheessa sille. Vuodosta ei lääkäri osannut sanoa, ehkä tulee kohdunkaulasta. Aloitettiin myös asperiini-lääkitys, 50mg/vrk. Ihan varmuuden vuoksi kun haittaa ei pitäisi olla. Tätä jatketaan aina rv 36 saakka (jos sinne asti päästään, oma huomautus). Pikkasen olen mielessä kelaillut näitä apukeinoja kun Ulander silloin nauroi disperiinit/asperiinit hevonkukuksi. Hänen suosituksensa oli hepariinin kokeilu jos nyt jotain ylipäänsä haluaa yrittää. Että onko tuo asperiini nyt sitten tarpeeksi "tehokas". Tutkimuksissahan ei mitään tukoksiin viittaavaa löytynyt mutta tänään lääkäri sanoi, että siinä katsotaan vain yleisimmät tukoksien aiheuttajat eli voi olla muitakin mitä ei olla tutkittu. Ja että raskaus aina muuttaa veren hmm... jotain hyytymistä. Mutta siis, asperiinilla nyt mennään. Hetken kävi mielessä pitäisikö Ulanderin luona vielä käydä mutta enpä tiedä. Luomuna tämä alkoi ja luomuna olin ajatellut jatkaa tuli mitä tuli alun alkaenkin. On vaan pirullista olla oman elämänsä koekaniini kun ei tiedä onko vikaa ja jos on niin missä ja mikä auttaa... Kaikkea ei voi kuitenkaan hallita eli parempi omaksua tämä ajatus kun pähkäillä eri vaihtoehtojen välillä.

Jos ajatukset ei vaikuta raskauden kulkuun niin nähtävästi myöskään oireiden katoaminen ei kerro mitään mistään. Olo on suorastaan, edelleen, pelottavan normaali. Oireita mitä on: alavatsaa on vihlonut hetkittäin viime päivinä enemmän kuin ennen. Etenkin kun nousee äkkiä istualtaan seisomaan niin repäisee välillä ihan reippaasti alakerrassa.Vessakäyntejä edelleen enemmän kuin normaalisti muutenkin kuin vain paperin analysoinnin puolesta, alavatsaa turvottaa kylläkin vain istuessa, rintoja aristaa hyvin hyvin vähän ja näköjään tuhruttelukin voi olla normaalia. Myös minulle. Kadonneet oireet: paha olo/kuvotus, väsymys, nälkäkohtaukset, rintojen turvotus. Tulipas tarkkaa analyysia, tiedä ketä nämä edes kiinnostaa mutta itselle muistiksi lähinnä.

Parasta tässä päivässä oli sintin lisäksi nähdä helpotus ja hymy miehen kasvoilla. Raukka stressaa ihan yhtä paljon kuin minäkin mutta yrittää selvästi olla se vahvempi meistä. Mies on toivonut lasta jo niin pitkään, että jo pelkästään hänen takiaan toivon, että tämä ihme saapuisi syliin asti.

rv 9+6