"Onkohan se vielä elossa?"

Kysymys jonka esitän miehelleni harva se ilta. Ihan kuin hänellä olisi siihen vastaus. Tai onhan hänellä ja aina se kuuluu, että on se. Uskon hakemista toiselta kun itseltä se puuttuu, sitä se on.

Pelko on nostanut jälleen päätään. Tuntuu kuin härnäisi pirua kirjoittamalla tänne tuntemuksista, pelko kuulee ja herää... Pahat sudet tulee ja vie... Suurin osa raskausoireista on hävinnyt. Toista viikkoa kestänyt iltapäivä/ilta kuvotus on kadonnut, turvotus on enää minimaalista ja rintoja ei arista juuri lainkaan. Edelleen kuitenkin väsymys on armotonta, nälkäkohtaukset satunnaisia ja yölliset vessakäynnit yhä riesana. Toinen puoli minusta tuulettaa voittajan lailla koska olo on kutakuinkin normaali. Toinen puoli rukoilee oireita takaisin, jotta olisi edes jotain konkreettista muistuttamaan raskaudesta. Yritän rauhoitella itseäni muistuttamalla, että mikään oire ei anna takeita onnellisesta lopusta eikä oireettomuus ole kuoleman tuomio.

Aika kuluu nyt todella h-i-t-a-a-s-t-i. Kuudenteentoista päivään on matkaa ikuisuus.

Kohtaloa uhmaten sanon tämän kuitenkin: ole rakas elossa. Ole.

rv 8+3