Ultraan aikaan tasan viikko. Tai itseasiassa kuusi kokonaista päivää... Hngh.

Ärtymys on jotain vertaansa vailla. Olen koko ajan kuin persuksiin ammuttu karhu, ihan sama mitä tapahtui, miten joku asia meni, mitä joku sanoi, kaikki ottaa aivoon ja pahasti. Ärsyttää edelleen mahat niin televisiossa kuin livenä kauppakeskuksien käytävillä pilkistävien avonaisten talvipalttoiden alla. Luulin oikeasti ettei ne enää pistäisi mittaria punaiselle kun on itsekin paksuna mutta näköjään niin tekevät. Ärsyttää ihmisten kommentit siitä "kun eikö ole ihanaa olla raskaana." No ei ole. Sitten kun vuodatan pikakertomuksen peloista ja ahdistuksista niin saa kuulla että "no, älä mieti noita, unohdat vaan ja keskityt johonkin muuhun." Anteeks? Unohdat mitä? Viimeiset 6 vuotta elämästä, 5 raskautta ja 4 keskenmenoa. Heti! Jos joku kertoo miten... Lisäksi viimeksi eilen sain taas kuulla myöskin kuinka ihanaa on kun meille tulee vauva. Kun? No, onhan se toistaalta kiva että ympärillä jaksetaan uskoa ihmeisiin kun minä en sitä jaksa. Mutta että tässä vaiheessa puhua vauvasta... Juu ei. Siksi ei ole käynyt edes pienessä mielessä varata aikaa neuvolaan. En kertakaikkiaan kestä kuunnella sitä lässytystä vauvan saamisesta. Kerran ollaan neuvolassa käyty, silloin toisessa raskaudessa ja jo silloin nousi niskavillat pystyyn, oli sen verran imelä täti vastassa. (Annoin myöhemmin neuvolaan palautetta, että ihan kiva kun sieltä saa nipun opuksia tästä ihanaa-me-saamme-vauva-aiheesta mutta entäs se kun-kaikki-menee-päin-helvettiä-teema. Siitä ei irtoa lapun lappusta.)

Negaatiot siis jyllää. Liekö hormonien syytä vai mikä nyt taas on... Prkle.

rv 8+6