Lisää verta. Punaista, heleää, läpikuultavaa... Ihan kuin unikon terälehdet akvarellimaalauksessa.

Vielä pärjätään pikkuhousunsuojilla, tuntuu kyllä siltä ettei kovin kauaa. Lähden kohta puoliin kotiin ja sen jälkeen lähdemme ajamaan 300 km kohti kasvattajan kotikaupunkia. Olemme hotellissa ensi yön, ei tule niin pitkää ajomatka eestaas yhtenä päivänä. Huomenna katsomaan pentuja.

Hulluko se on, te mietitte. Niin mietin itsekin. Ehkä olen mutta en aio jäädä kotiin istumaan jalat ristissä ja odottamaan. En. Siinä sitä vasta hulluksi tuleekin (jos ei olisi jo...). Pakkaan tramalit, panacodit ja diapamit mukaan. Ehkä synnytän sintin jossain matkan varrella olevan huoltoaseman vessassa. Voi vittu. Kuulostaa to-del-la hyvältä ajatukselta. Keskenmeno voi tulla, sintin se voi viedä mutta minua ei. En anna periksi. Perkele.

Kipuja ei ole. Vielä. Silloin tällöin juilii alavatsaa ja turvottaa. Koko ajan jotain tulee ulos... tunnen sen. Onko tämä nyt spontaani keskenmeno? Sitähän ei minullalla ole vielä ollutkaan.

Kiitos kun jaksatte olla läsnä siellä jossain. Minä tarvitsen teitä nyt enemmän kuin koskaan.

rv 9+1