Jos vielä perjantaina olin täynnä taistelutahtoa, leuka puristuneena rintaan puskien eteenpäin, en ole sitä enää.

Itken. Koko ajan. Illalla ennen nukahtamista. Yöllä. Ensimmäiseksi aamulla. Nyt.

Olen rikki. Hajalla. Ihmisraunio, juuri kuten sinä anonyymi aiemmin kommentoit olleesi. Fyysisesti olen vielä kasassa. Mitään suurempaa ei matkalle jäänyt, vuotoa on edelleen pientä, vähäistä mutta liikaa minulle. Jokainen vessassa käynti on kauhunäytelmä. Pelkään. Koko ajan. En haluaisi mennä keskiviikkona ultraan mutta ei tämä näinkään voi jatkua. Kai se kauhea loppu on parempi kuin kauhu ilman loppua. Ajoittain mielessä vilahtaa jälleen ajatus, että mitäs jos tämä helvetti ei lopukaan keskiviikkona. Mitäs jos jostain luonnon oikusta johtuen siellä onkin jotain elossa. En kyllä usko siihen. Oma veikkaus on, että sintistä on elo jättänyt reilu viikko sitten. Tulee kooltaan vastaamaan noin rv 7-8, eli todennäköisesti viikon ensimmäisen ultran jälkeen. Kuten näistä ajatuksista voi lukea, olen jo mielessäni saanut keskenmenon. Sen viidennen.

Matka meni muuten hyvin, vain yksi pieni miinus siitä, että sen piti loppua. En olisi millään tahtonut palata tähän omaan paskaan maailmaani. Olisin tahtonut jäädä sinne kasvattajan luo puhumaan koirista, silittämään pentuja... Mitä muuta sitä ihminen voi tarvita. Ei mitään. Vielä ei olla ihan varmoja kuka pienistä piiperöistä saadaan juuri meille mutta toivomus esitettiin. Sormet ristissä odotan, että sydämeni valittu löytää kotiin. Hauvahaikarin saapumiseen on enää aikaa pyöreinä päivinä laskettuna kaksi viikkoa ja 4 päivää... Vaan sitä ennen ehtii tapahtua vielä paljon, pahaa, sitä pelkään.

Kiitos rakkaat kun jaksatte kannatella tätä uppoavaa laivaa.

rv 9+3