Jo toista päivää ahdistaa ihan suunnattomasti. En tiedä mistä johtuu, että pelko on ottanut jälleen näin suuret mittakaavat näinkin monen onnistuneen ultran jälkeen. Johtuuko kenties siitä, että kerroin eräälle hyvälle ystävälleni raskaudesta viikonloppuna. Samantein iski heti jokin maaginen katastrofitunne, että nyt kun menin kertomaan hyviä uutisia seuraavaksi on luvassa huonoja. Olen kai aina ollut jollain tasolla taikauskoinen mutta raskaudet ovat saaneet aina sen paisumaan suhteettoman suuren mittakaavaan. Todellisuudessa kun mitkään sanat ei muuta asioiden kulkua suuntaan tai toiseen tässä tapauksessa. Vai johtuuko tämä siitä, että eräs toinen läheinen ystäväni menetti ensimmäisen lapsensa vuosia sitten hyvinkin traagisesti juuri tällä raskausviikolla. Se tapahtuma oli ja on yhä järkyttävä muisto minullekin vaikken sitä itse joutunut kokemaan. Joka tapauksessa jossain syystä nyt kummittelee ja pahasti.

Odotan kuumeisesti perjantaiaamun avointa neuvolaa, heti tikkana klo 8 paikalla kuuntelemaan sydänääniä. Voi kunpa kulmakarvalla olisi kaikki hyvin... Viikonloppuna ystävänikin sanoi moneen kertaan, että käyt siellä neuvolassa ihan niin monta kertaa kuin itsestä parhaalta tuntuu. Vaan missä kulkee huolestuneen ja hullun raja? Kerran viikossa käynti menee vielä kai huolestuneen piikkiin mutta joka päivä taitaa olla jo hulluuttaa... Eilen sanoin miehelle pitäisikö hommata kotidoppleri ja kerroin samaan hengenvetoon tarinoita miten sydänääniä ei ole saatu kotona kuulumaan vaikka kaikki onkin ollut hyvin. Eli saako siitä sittenkään mielenrauhaa. Kertokaa te viisaammat kokemuksia? Onko dopplerissa mitään järkeä? Olen myös miettinyt toisiko se rauhaa pelkällä olemassa olollaan toimimalla paniikkinappulana. Tavarana tavaroiden joukossa, ensin sitä himoitsee ja kun sen saa se ei enää kiinnostakaan. Olisi saatavilla aina kun haluaa niin toisi siten jo rauhan. Mies tähän tokaisi, että sen kun ostat jos se sut saa pysymään järjissäsi... Hmm, olipa hyvä apu. Olisin kaivannut hieman syvempää analyysia aiheesta.

Toinen asia mitä olen miettinyt on ultra. Seuraava virallinen on rakenneultra huhtikuun lopussa (edelleen jos sinne asti päästään...) mutta ajatus sinne asti odottamisesta on täysin mahdoton. Niinpä puntaroin mielessäsi pyydänkö päästä neuvolalääkärille mielenrauhaultraan vielä ennen sitä, jonka kai pitäisi heidän sanojensa mukaan olla mahdollista. Tämä ratkaisu olisi ilmainen mutta neuvolan ultralaite ei vaikuttanut minun silmään kovin "laadukkaalta". Eniten himoitsen tällä hetkellä päästä uudestaan 4d-ultraan mutta se tietäisi käyntiä yksityisellä ja tukun euron seteleitä. Toisaalta rahan meno tässä vaiheessa, kaikkien näiden vuosien ja eurojen jälkeen tuntuu kaikista vähäpätöisemmältä mutta onhan se rahaa ja jostain aina pois.

Samanaikasesti huomaan eksyväni yhä useammin raskausblogeihin. Kuvittelen saavani niistä lohtua, tukea mutta toisin käy. Alkaa ahdistaa vielä lisää kun vertaan itseäni muihin (mikä ei ole koskaan viisasta!). En osannut haaveilla vauvatavaroiden ostosta rv 4, emme kertoneet koko suvulle raskaudesta rv 10, eikä vauvamahasta ole tietoakaan rv 14+5. Tässä kohtaa järkevä ihminen ajattelee, että so what. Ne on niiden ihmisten elämä ja ajatukset, jokaisella meistä on omansa. Minun tapani olla ja tuntea on ihan yhtä hyvä kuin jonkun toisen. Olen aina ollut h-y-v-i-n herkkä mutta tämänkin puolen raskaus saa nousemaan ihan uudelle tasolle.

Tuntuu vielä niin turhamaiselta tämä marina kun kaikki on kuitenkin tällä hetkellä niin hyvin kuin olla voi. Olen onnellinen, olen kiitollinen mutta valitettavasti ne ei poista näitä "toisen puolen" tunteita. Itselle muistutukseksi: tämä on paljon vaikeampaa kuin osasin kuvitella.

 rv 14+5