Tässä kuussa jos toistamiseen pidin kuluneella viikolla muutaman päivän sairaslomaa. Yöt alkaa olla kieriskelyä sängyssä hakien hyvää asentoa, jota ei tahdo löytyä millään. Siinä ähertäessä valveilla alan miettimään kaikenlaista ja tunnustella potkuja. Jos liikkettä ei tunnu, stressaannun ja pelkään, että poika ei enää ole elossa. Jos liikkeitä tuntuu, stressaannun kun juuri nukahtamaisillani poitsu aloittaa potkunyrkkeilytreenit vastustajanaan pahimmassa tapauksessa minun virtsarakkoni. Alan tuntemaan syyllisyyttä. Miten voin ärsyyntyä pojan liikkeistä, niistä kauan odotetuista ja kaivatuista. Huono-äiti-syndrooma alkaa jo nostamaan päätään... Hermostun lisää huomatessani, että kellon soittoon on enää pari tuntia ja olen saanut nukutuksi vain muutamia rikkonaisia hetkiä. Ahdistun suunnattomasti ajatuksesta, että edessä on jälleen pitkä työpäivä ilman lepohetkiä ja kotiin palatessa karvaisessa nelivedossa on virtaa enemmän kuin pienessä kylässä ja tämä neliveto vaatii vielä tässä vaiheessa kaiken jakamattoman huomion. Oravanpyörä on siis valmis.

Seuraavana päivänä töissä särkee päätä ja illalla kotona olen niin yliväsyneessä tilassa, että olen koko ajan purskahtamassa itkuun. Poden huonoa omatuntoa etten jaksa niin paljon kuin pitäisi, kuin kuvittelin, kuin toivoisin jaksavani niin töissä kuin kotona. Tunnen itseni huonoksi työntekijäksi jos pelkän väsymyksen takia jään sairaslomalle. Tunnen itseni huonoksi koiranomistajaksi kun en jaksa leikkiä lenkittää koiraa. Tunnen itseni huonoksi äidiksi kun suutun mielessäni pojalle hänen temppuillessaan keskellä yötä. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Illalla kotona mietin tätä jaksamista, arvojärjestystä, ihan kuin siinä olisi jotain miettimistä. Aamulla soitan työnantajalle, joka tietää tästä raskaudesta ja sitä edeltäneestä kivisestä tiestä. Sanon etten pysty tulemaan töihin. ”Näitä raskausajan vaivoja”, kerron syyksi. ”Juu, tottakai lepäät niin paljon kun on tarve. Tulet sitten taas töihin kun tuntuu siltä”, kuuluu puhelimesta. Helpotun niin paljon, että itkettää taas. Minun ei olekaan pakko jaksaa. Kukaan ei sitä edes odota, muu kuin minä itse. Seuraavan yön nukun paremmmin ja aamulla vien koiran pitkästä aikaa metsälenkille. Tuntuu siltä ettei maailma kaadukaan.

Seuraavana päivänä posti tuo äitiyspakkauksen. Illalla ihmettelemme miehen kanssa pieniä vaatekappaleita. Miten paljon kaikkea tavaraa! Nostan laatikosta pienet verkkarit. Mies hymyilee. Minuakin naurattaa. Jään miettimään käveleekö noiden housujen sisällä joskus poika. Meidän poikamme? 25. raskausviikko on myös alkanut. Katson Vauvan odotus kirjasta jälleen kerran sikiön jalan mitan luonnollisessa koossa. Se vastaa melkein tulitikun mittaa. Laitan tulitikun kämmenelle ja katson miten pieneltä se näyttää. Laitan tulitikun vatsan päälle ja katson miten suurelta se vaikuttaa. Jos sintin jalkapohja isovarpaasta kantapäähän on jo tulitikun pituinen niin mitä muuta suurta siellä mahtaakaan olla... Kirjan mukaan painoa on jo yli puoli kiloa ja pituutta kokonaisuudessa n. 29 cm. Siis viivottimen verran. Sen saman viivottimen, jota koulussa käytettiin matematiikan tunnilla. Sen pituinen ihminen on nyt minun sisälläni. Todellako? Illalla vilkaisen jälleen peilistä vatsaani. Jään katsomaan ja ihmettelemään. Olenko tuo peilin ihminen todella minä?

Rv 24+1