Tänään alkoi kai virallisesti raskauden viimeinen kolmannes, ainakin joidenkin raskautta käsittelevien nettisivujen mukaan. Ihan uskomatonta, että ollaan jo näin pitkällä ja mikä vielä hienompaa neuvolassa oli jälleen kerran kaikki paremmin kuin hyvin. Sintin sykkeet vaihteli erittäin mallikkaasti ja kasvukäyrillä mennään edelleen keskiarvojen sisällä. Pientä poikkeamaa on nyt tullut ihan siitä kultaisimmalta keskitieltä, hieman kuljetaan ylärajoilla mutta täysin omalla linjalla. Pointsit pojalle siis :) Sintturainen on myös oleskellut kaikki viime käynnit pää alaspäin, aina viikolta 24+6 asti. Nyt terveydenhoitaja sanoi, että todennäköisesti kaveri on asettautunut jo lähtöasemiin, ei välttämättä enää käänny kokonaan ylösalaisin. Kuulemma jotkut vauvat asettuvat jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa näin päin. Toki kääntyilee sivuttain minkä minäkin huomaan erittäin hyvin ja näillä tiedoin se on pojan pieni luiseva peppu mikä pullottaa välillä vatsan läpi hassusti ulospäin. Myös minun sokerirasitusarvot olivat kaikki alle raja-arvojen, joten mitään hätää niidenkään suhteen ei ole. Aiemmin virtsanäytteestä löytyi sokeria, jonka johdosta riuduin paikallisessa terveyskeskuksessa puuduttavat kaksi tuntia testattavana.

Muuten ajatukset vaihtelee kristallin kirkkaasti erittäin sumuisiin. Välillä on aivan päivän selvää kaikki, olo tuntuu kotoiselta tässä muuttuvassa vartalossa, ihanalta, kauniilta. Tuntuu täysin luonnollisesta, että olen raskaana, sisälläni kasvaa toinen ihminen. Vauva, lapsi, meidän poika. Poika. Se, että hän on nimenomaan juuri poika. Luottavaisena katson myös tulevaan. Uskon, että raskaus kestää loppuun asti ja synnytän elävän, terveen lapsen. Osaan olla äiti ja elämä lähtee rullaamaan lapsen syntymän jälkeen omalla painollaan. Toisen hetkenä kaikki sumenee enkä näe muuta kuin varjoja. Katson itseäni peilistä enkä tunnista itseäni kaulasta alaspäin. Kasvot on tutut mutta kenen tuo muu vartalo on. Jonkun raskaana olevan mutta kenen. Ja mikä tuolla mahassa on vai onko siellä edes mitään. Tunnen liikkeet ja silti ajattelen, että se on vain ilmaa. Ei siellä voi olla vauvaa, lasta, meidän poikaa. Mikä ihmeen poika. Miten sieltä muka ikinä voisi syntyä mitään ihmisen näköistä, saatika elävää, tervettä. Miten ikinä osaan olla äiti kaikkine vajaavuuksineni ja heikkouksineni. Mikä meitä oikein tulevaisuudessa odottaa. Mihin me oikein olemme matkalla. Varjoja, jotka ahdistaa, jotka luo pelkoja. Oikeasti olin niin sinisilmäinen ja kuvittelin, että kuudessa vuodessa tähän kaikkeen olisi osannut jotenkin valmistautua, onhan se niin pitkä aika mutta ei osannut, ei voinut. Kaikki saapuu aikanaan.

Tunnetilojen vaihteluista ja fyysisistä pienistä krempoista huolimatta, oli yö kuinka vaikea ja huonosti nukuttu tahansa, aamulla jään odottamaan pienen mönkijän liikkeelle lähtöä ennen kuin nousen ylös. Pojan liikkeitä tunnustellessa hiljaa mielessäni kiitän luojaa ja niitä ketä kaikkia tämän ihmeen takana mahtaakaan olla siitä, että sinäkin aamuna siinä vuoteessa me kaikki kolme olemme yhä elossa. Minä. Mies. Sintti.

Rv 29