Puolessa välissä otsikkona oli vappupallo, tällä hetkellä otsakkeena olisi voinut olla myös rantapallo. Keskivartalo on saavuttanut sellaiset mittasuhteet mitä en itse vieläkään hahmota. Monesti mm. kaupassa yritän pujahtaa kapeasta hyllyjen väliköstä, kun on siitä ennenkin mahtunut, vain huomatakseni, että jään navan kohdalta kiinni tai seistessäni yritän vetää automaattisesti vatsaa sisään, siinä kuitenkaan onnistumatta, jotta toinen henkilö pääsisi ohitseni. Yritän pukeutua niin kuin aina ennenkin mikä sekään ei enää onnistu puhumattakaan liikkeistä nimeltä kyykistys tai kumarrus.

Vatsavarustelu ei myöskään jää enää ulkopuolista huomaamatta. Se ei sinänsä ole yllätys mutta yllättävintä on ollut ihmisten suhtautuminen. Tuntemattomat, puolitutut, tutut ihmiset reagoivat raskausmahaan minulle täysin vieraalla tavalla, ihaillen. Ensi kosketuksen sain vielä töissä ollessani kun normaalisti muutaman muutoin niin hapannaamaihmisten naamat olivat kaikkea muuta kuin happamat aina nähdessään minut ja silloin vielä pienen vatsakumpuni. Hymyä, ihailua ja muutenkin maireita ilmeitä ihmettelen vieläkin. Kaupassa, kosmetologilla ja kampaajalla käydessä ilmeet ja puheet ovat olleet samanlaisia. Kesälomalla ravintolassa käydessä tuikituntematon naistarjoilija toivotti lopuksi hyvää kesän jatkoa ja loppuraskautta, kysyipä vielä onko kauankin odotusta jäljellä. Hymyjen kera, tottakai. Tuntuu kuin koko maailma olisi onnellinen juuri meidän puolesta. Se tuntuu ihmeelliseltä, että raskaus voi jollekin olla ja varmasti suurimmalle osalle onkin täysin mutkaton asia, ettei siinä ole mitään kateutta, katkeruutta tai vihaa. Ettei muilla olekaan yhtä pientä mustaa sielua kuin minulla. Näitä ihailuja on kovin vaikea ottaa vastaan, juurikin edellä mainitusta syystä. En koe olevani katseiden ja hymyjen arvoinen kun niin monta kertaa olen toivottanut tuntemattomat raskausmahat alimpaan helvettiin ja nyt yhtäkkiä se olenkin minä, jota ihaillaan ja jolle toivotetaan kaikkea hyvää. Suurin oivallus ja muistutus jälleen kerran itselleni on kuitenkin se, että minun ajatukseni ovat vain minun. Muilla on omansa.

Fyysisten ominaisuuksien lisäksi myös ajatuksissa on tapahtunut muutoksia. Olen aiemmin kuullut miten ”aivot jää synnärille” mutta minun tapauksessa aivot on jo ehtineet haihtua jonnekin. Mieli pyörii yhä tiukemmin ja tiukemmin oman navan ympärillä. Yritän kuitenkin lukea lehtiä, katsoa uutisia, pysyä tässä maailmassa mukana mutta oikeasti kiinnostaa vain vauvaan liittyvät asiat. Juttelin äskettäin erään työkaverin kanssa ja hän kertoi työpaikan kuulumisia ja minäkin kyselin. Oikeasti olin kiinnostunut mutta keskustellessa huomasin ajattelevani ihan muita asioita, vauva-asioita. Kotona teen asioita ja huomaan, että puolet jää tekemättä koska ajatukset harhailee taas ihan muissa asioissa, vauva-asioissa. Tai no tällä hetkellä kotona suurin osa tekemisestä liittyy tavalla tai toisella vauvaan, että sikäli se ei haittaa. Ajatusten kiinnittyminen kuitenkin vain tähän yhteen asiaan on yllättänyt sekin. Kuvittelin voivani pitää järjen ja sinne synnärille niitä aivoja en ainakaan aikonut jättää! Liekö syynä biologia mikä tuntuu hoitavan tämän asian omalla tavallaan, muutakaan selitystä en keksi. Yritän kuitenkin parhaani mukaan muistaa, että maailmassa on muitakin asioita ja ihmisillä muitakin puheen aiheita kuin meidän vauva.
 

Huomaan myös käyttäväni yhä enemmän sanaa vauva. Olen mieltänyt vauva-sanan tarkoittamaan vastasyntynyttä elävää lasta, jotain mitä meille ei voi tulla, mitä meillä ei voi olla. Enkä oikein vieläkään uskalla nuolaista ennen kuin on tipahtanut... mutta tässä vaiheessa raskautta liikehdintä vatsassa on sen verran voimakasta eikä jätä mitään arvailujen varaan niin uskottavahan se on, että kyllä siellä pieni ihminen on. Meidän vauva.
 

Rv 32+3