Tai itse asiassa olemme kyllä kaksi eri ihmistä vain samassa ruumiissa ja tämä kimppakämppä asuminen aiheuttaa nykyään haasteita. Eilen illalla yritin mennä kerrankin ajoissa nukkumaan mutta sintille tuli hikka. Sitä sen päättelin olevan, pieniä rytmikkäitä nytkähdyksiä joita tuntui kestävän ikuisuuden. Ei ole helppo nukahtaa jos itsellä on hikka eikä myöskään jos joku nikottelee sisälläsi. Olisi tehnyt mieli antaa toiselle lasi vettä oloa helpottamaan mutta minkäs teet... Puolihorteessa yritin vain vaihtaa parempaan asentoon, mitä ei nykyään tahdo löytyä enää lainkaan, vain herätäkseni hetken kuluttua vessahätään. Uudestaan nukahtaminen on myös varsin vaikeaa koska ilmeisesti yölliset vessareissut on sintin mielestä hauska leikki, josta innostuneena tyyppi jatkaa remuamista oman aikansa mamman jälleen valvoessa vaihtaen asentoa. Siinä sängyssä valveilla maatessa on aikaa ajatella kaikenlaista ja erittäin hyvää aikaa myös ahdistua omista ajatuksistaan. Tuntuu, että happi loppuu, henki ei kulje, on huono olo. Tajuan, ettei olotilaa aiheuta pelkät tunteet koskan rintalastan alla keuhkot tuntuu painuvan kasaan. Närästää. Mietin ettei poika mistään alapäästä synny, tuntuu tulevan jalat edellä kurkusta ulos. Haaveilen ajasta kun alivuokralainen on muuttanut omilleen, vatsani ulkopuolelle. Kuvittelen miten paljon helpomaa elämä sitten on, tiedostaen sen tosiasian ettei näin välttämättä ole. Aamu on jo valjennut ja jälleen yksi yön uuvuttama päivä edessä.

Viime postaus tuntui itsestänikin jo aika imelältä, onneksi niitäkin hetkiä on mutta rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että näitä edellä mainittuja on paljon enemmän. Ei, en halua valittaa luulin vain, että näitä tuntemuksia ja olotiloja ilmaantuu vasta sitten loppuraskaudessa... Siis ehkä muutamia viikkoja ennen synnystä, korkeintaan kuukautta ennen. Tämä kertoo taas sen etten taida itse, vieläkään, ymmärtää kuinka pitkällä ollaan. Enkä edes halua tietää millaiseksi olo tästä vielä muuttuu.

Kuulen ihmisiltä kommentteja miten vatsaa tulee vielä ikävä, vauvan liikkeitä tulee kaipaamaan ja koko raskausaikaa. Saattahan tuo olla mahdollistakin, ehkä aika kultaa muistot mutta juuri nyt ei tunnu siltä. Yritän nauttia tästä parhaani mukaan sillä "kerran elämässä" ajatuksella. En voi sanoa, että raskaana oleminen olisi mitenkään minun juttuni. Alun helvetinmoisen pakokauhun jälkeen pelot on pienentyneet ja muuttaneet muotoaan mutta yhä läsnä. Ajoittain tunnen itseni täysin vieraaksi omassa vartalossani ja peilikuva ällöttää. Kaikkea haluaisi tehdä, kaikkea kiinnostaisi tehdä mutta mitään ei jaksa. Olen vain ja odotan. Niin. Sitähän ne viisaammat ovat kertoneet, loppuraskaus on nimensä mukaisesti odotusta. Nyt olen alkanut jo odottaa ihmettä syntyväksi.

Rv 31+3