Viime aikojen tuntemukset voisi kutakuinkin kiteyttää seuraavaan hajatelmaan: ”Juuri kun totuin eiliseen, tulikin tämä päivä.” Olotila muuttuu, uusia oireita ilmaantuu sitä mukaan kun vanhoja häviää tai tulee niiden lisäksi. Se mikä vielä viime viikolla onnistui ei onnistu enää, se mikä tuntui hyvältä ei tunnu enää. Oman lisämausteensa arkeen tuo 7kk ikäinen koiranuorikko, jolla virtaa riittää niin, että minua hengästyttää jo pelkän menon katsominen vierestä. Tuntuu, että kaikki opit on tässä vaiheessa unohdettu ja koiran pää on täynnä uusia kolttosia enkä minä pysy siinäkään menossa mukana.

Vaikka päivät kulkee välillä eteenpäin kuin etana raahatessaan selässään kotiloa, kokonaisuudessaan aika tuntuu vilistävän sisiliskon lailla. Tänään alkoi rv 36 ja siihen toiseen the päivään aikaa neljä viikkoa. Neljä! Enää ja vielä... Enää ajatuksella ”Miten ihmeessä ehdin saada kaikki ajoissa valmiiksi ennen vauvan syntymää” ja vielä ajatuksella ”Tulis jo, en kertakaikkiaan jaksa enää raahata tätä omaa kotiloa mahassani”. En itse asiassa edes tiedä olenko valmistautumassa ydinsodan vai vauvan syntymän varalle. Miksi ihmeessä kaikki pitäisi olla viimeisin päälle laitettu ja varusteltu kun ei se sitä tule olemaan jatkossakaan. Ja tuon kotilon raahamisessa yritän tsempata itseni jaksamaan miettimällä ystävääni kenen lapsi sai äkkilähdön päivän valoon rv 28 raskausmyrkytyksen takia. Parempi se vauvan voinnin kannalta on olla tuolla suojissa vielä kuten se unen lääkärikin mainitsi (siis silloin, nyt saisi tulla jo!).
 

Takana on ensimmäinen tulevaan synnytyssairaalaan tutustumiskerta, joka jätti oikein hyvän ja vapautuneen olon. En suoranaisesti pelkää synnytystä vaikka moni asia siinä arveluttaa ja jännittääkin. Pakko on vain luottaa sen herran haltuun, jonka huomassa ollaan menty tähänkin asti ja toivoa onnellista loppua. Viimeistä kertaa oli sen sijaan normaali neuvolalääkäri. Valtakunnassa kaikki jälleen kerran paremmin kuin hyvin :) Kaikki maalliset murheet unohtui siinä silmän räpäyksessä kuin näin poitsun maiskuttelevan suullaan ultrassa. Voi että! -huokaus- Ihmeellistä, ihanaa ja vähän ällöä kun toinen lipittelee omaa pissaista lapsivettänsä... Keskikäyrillä kuljetaan edelleen, painoa nyt huimat 2804g, jonka johdosta sintti nimitys tuntuu hieman alimitoitetulta :D Jos kasvu jatkuu edelleen samalla käyrällä syntymäpäinoarvio laskettuna aikana on 3600g eli perusjötikkä luvassa. Jos sen sijaan äidin toiveen joku kuulee ja poikanen päättäisi syntyä rv 38 olisi painoa 3200g, mikä olisi ihan mukavasti jo sekin. Reisiluun mitan mukaan poitsu vastasi yhtä raskausviikkoa enemmän kuin neuvolakortissa eli hänen mukaansa tänään olisikin jo rv 37. Sama mitta viime kerralla, kortissa 30+6 ja poika 31+6. Ilmeisestikään viikon heitto tässäkään vaiheessa ei tarkoita yhtään mitään mutta pistää se kuitenkin minun mielikuvitukseni laukkaamaan... Olisiko toivoa ettei ainakaan yliaikaiseksi menisi. Olisiko toivoa, että vauva syntyisi ennen laskettua aikaa. Vai onko sieltä sitten saapumassa oikein raamikas miehen alku. Asento pojalla on pysynyt yhä samana, raivotarjonnassa edelleen ja kohdunkaula on lyhentynyt kahteen senttiin. Kuulemma ihan normaali mitta ensisynnyttäjälle näillä viikoilla. Jotain siellä on siis tapahtunut ja tapahtumassa ja sen kyllä huomaan ja tunnen myös. Tänään on myös ensimmäistä kertaa se päivä jos lähdön hetki koittaisi kun saataisiin mennä lähialueen synnytyssairaalaan, johon kävimme siis tutustumassa.
 

Ensimmäistä kertaa pitäisi pakata myös sairaalakassi tai kuuluisiko se olla pakattuna jo. Kun vain tietäisi mitä sinne pitäisi pakata... Onhan noita ohjeistuksia mutta mitä juuri minä tarvitsisin mukaan. Tavaroita on haalittu jo vähitellen kasaan hoitopöydälle odottomaan vaan minun pakkaustyylin mukaisesti kassi vaihtuu pian matkalaukkuun ja kuinkakohan koomiselta se taas mahtaa vaikuttaa kun mennä päräytetään synnärille kuin lomalennolle ikään. Hmm. Nyt saa siis laittaa sitä kuuluisinta viisautta jakoon eli jälkiviisautta. Mitä sinulla oli mukana, turhaan tai mitä jäi puuttumaan?
 

Viimeistä kertaa otin eilen asperiinin. Vaikka en niihin koskaan ole oikein uskonutkaan sen jälkeen kun kuulin mitä mieltä Veli-Matti Ulander niistä oli, tuntuu aika hurjalta. On ne toisaalta olleet kuin pienet kainalosauvat, johon on voinut mielessään tukeutua mutta hurjemmalta tuntuu ajatus, että rv 36 on nyt täynnä. Se mihin en koskaan uskonut yltäväni kun sairaalan lääkäri tuon reseptin kirjoitti.

Ensimmäistä kertaa ollaan siis raskaudessa näin pitkällä. Olo on hieman kuin pitkän matkan juoksijalla, kenttää on kierretty kuin kehää ympäri kierros kierrokselta. Tossut on puhki kuluneet ja juoksurata raapinut jalkapohjat auki. Pää pyörällä on odottanut kellon kilinää viimeisen kierroksen alkamisen merkiksi ja nyt edessä avautuu loppusuora. Maali häämöttää jo, lähellä mutta silti kaukana. Mielessä vain yksi toive, kunpa nyt elävänä päästäisiin perille. Kaikki kolme. Minä, mies ja poika.
 

Rv 36